sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kaapeli 25 – Muistikuvia ja muistelmia

”On täällä eksoottista!”

Aikoinaan Suomen suurimmasta teollisuusrakennuksesta, Kaapelitehtaasta, on neljännesvuosisadassa kehkeytynyt kansainvälisessäkin mittakaavassa merkittävä kulttuurikeskus. Komeassa juhlakirjassa muistellaan sen vaiheita ja hahmotellaan tulevaa.


Keväällä 1989 kuulin kulttuuriasiankeskuksen Marianna Kajantieltä, että Lauttasaaren sillan kupeessa olisi ”pieni projekti”, valokuvaaja Stefan Bremer naurahti Kaapeli 25 -teoksen (Into) julkistamistilaisuudessa Kaapelin kattosaunalla.

Toisen maailmansodan aikana kaapelitehtaaksi rakennettu ”pieni projekti” oli tuolloin jättimäinen, arvoton hylkytalo, joka vaati kipeästi remonttia. Talon onneksi samoihin aikoihin iski lama, muutoin se olisi purettu ja arvokkaalle merenrantatontille noussut ties mitä ökytaloja, kommentoi Jörn Donner.

 Kaapelitehdas saikin jäädä merkkipaaluksi, joka kuvaa mainiosti ajan muutosta, siirtymää teollisuudesta luovaan kauteen. 

Huhut edullisesta työskentelytilasta Helsingin keskustan liepeillä levisivät, ja pian taiteilijoita ja muita kulttuurityöläisiä alkoi rampata rakennuksessa.  Koska vuokra määriteltiin neliöhinnan mukaan, nämä laskivat mittanauha kourassaan, minkä kokoiseen tilaan heillä olisi varaa.

Stefan Bremer oli Kaapelitehtaan
 toinen vuokralainen.
Syksyn 1989 huuma oli kuin Klondiken kultaryntäys 1800-luvun lopun Kaliforniassa. Jengiä lappasi sisään mittanauhan ja valtauskeppien kanssa. Näin isot hallit täyttyivät pikkuhiljaa työhuoneilla. Uusi vuokralainen rakensi itse aina kaksi seinää edellisen valtaajan perään. Oli kipsilevyä, lastulevyä ja lankkuseinää”, Bremer kuvailee kirjassa vauhdikasta starttia.

Kulunut neljännesvuosisata on osoittanut, että talolle oli tilausta, sillä missään vaiheessa vuokralle tarjotaan -lappua ei ole tarvinnut oveen ripustaa. 

Vuokralaiset ovat arvostaneet tilojen siedettävää hintaa ja pysyvyyttä. Remontteja on tehty hiljalleen, kevyellä kädellä. Ja usein porukalla, kuten Kaapelin henkeen kuuluu.

Kun Ilkka-Christian Björklund vuonna 1997 tuli taloon tarkastuskäynnille, suuressa Pannuhuonessa liplatti vedenpaisumus. Tasapainoillessaan lankuista rakennetuilla pitkospuilla vieras kummasteli pilke silmäkulmassa: ”On täällä eksoottista!”, Bremer valotti yhtä Kaapelin historiaan liittyvistä monista kommelluksista.


Jörn Donner oli Kiinteistö Oy
Kaapelitehtaan hallituksen
ensimmäinen puheenjohtaja.

Annina Vainion toimittama juhlakirja syntyi sekin yhteisvoimin. Muistojaan talosta ovat taiteilijoiden ohella jakaneet poliitikot ja virkamiehet, jotka olivat Kaapelitehtaan synnyttämisen takana, yhtiön vuokralaiset, työntekijät ja yhteistyökumppanit. Kaikkiaan artikkeleita on 32.

Värikästä kaleidoskooppia pyörittävät Kaapelin pitkäaikainen hallituksen puheenjohtaja, elokuvaohjaaja Lauri Törhönen, muusikko Jukka Orma, taidemaalari Rafael Wardi, kirjailija Rosa Liksom, Kaapelin isännöitsijä Soile Kaukolander ja monet muut.

Runsaasti kuvitettu teos sisältää Stefan Bremerin ja Patrik Rastenbergerin Kaapelin historiaa dokumentoivien ilmeikkäiden valokuvien ohella siellä työskentelevien taiteilijoiden teoskuvia.


Kaapelitehtaan rento tunnelma ja yhteishenki ruokkivat eri taiteenlajien harjoittajien hedelmällistä vuorovaikutusta ja synergiaa. Moni vuokralainen on niiden ansiosta löytänyt uusia tapoja tehdä taidetta ja kuin huomaamatta siirtynyt peräti uudelle taiteenalalle naapureidensa inspiroimana.

56 000 neliömetrin tiloissa toimii tällä hetkellä noin 350 taiteilijaa tai työryhmää. Mukaan mahtuu bändejä, yrityksiä, gallerioita, kahviloita ja ravintola.  Historiaakaan ei ole unohdettu, sillä  Valokuvataiteen museo, Teatterimuseo ja Hotelli- ja ravintolamuseo sijaitsevat päällekkäin talon eteläsiivessä.

Esa-Pekka Salonen Avantin sohvalla.
Kuva: Stefan Bremer
Talosta on kehittynyt myös merkittävä esittävän taiteen foorumi. Taiteilija Roi Vaara loi sinne lähes tyhjästä performanssitaiteen ”Big Bangin” vuonna 1999, jota seurasi kansainvälinen Exit-festivaali talvella 2001. 

Tanssiteatterit Hurjaruuth ja Zodiac saivat Kaapelilta kauan kaipaamansa kiintopisteen.

Tanssi siivittääkin Kaapelitehtaan viimeisintä muodonmuutosta. Pannuhallin päätyyn alkaa parin vuoden päästä kohota suuri uudisrakennus, Tanssin talo. 

Sen myötä Kaapelin piha katetaan, autot häädetään, ja tilalle tulee tapahtumia, myymälöitä ja kahviloita. Paljon muutakin on suunnitteilla. Niinpä Kiinteistö Oy Kaapelitalon toimitusjohtaja Kai Huotari on toiveikas tulevaisuuden suhteen.


 Voi olla, että kymmenen vuoden päästä ollaan taas uuden laman kynnyksellä ja että kansainvälinen politiikka elää edelleen synkkää populistista kauttaan, mutta Kaapelitehtaalla maailmaa parannetaan lasillisen ääressä, tekemällä taidetta, avaamalla horisontteja ja tarjoamalla elämyksiä.”

Annina Vainio ja työryhmä: Kaapeli 25 – Muistikuvia ja muistelmia.
Into. 2017. 297 s. Kirjaa on saatavana suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. 

tiistai 10. lokakuuta 2017

Anssi Kela kosketusetäisyydellä ja Sedu Koskinen yön kuninkaana


Muusikko ja ravintolamoguli ovat molemmat kokeneet maineikkaalla urallaan takaiskuja. Uusista teoksista käy ilmi, ettei kumpikaan ole lannistunut, vaan noussut tuhkasta uudistuneena.


Anssi Kela, musiikkikirjoittaja Jean Ramsay ja valokuvaaja Kalle Björklid starttasivat vuoden mittaiselle ”roadtripilleen” Kelan soolokonsertista Tennispalatsin katolta 6.5.2016. Reissun tuloksena syntyi vauhdikas, hienosti kuvitettu teos Anssi Kela – kosketusetäisyydellä (Docendo).

Artistin uran poikkileikkaukseen mahtuu niin televisioproduktio kuin 168 keikkaa. Kyseessä on myös  musiikillisen uran välitilinpäätös, miten tähän on tultu ja ”missä olen artistina nyt. Elämäkerran kirjoitan omin käsin 90-vuotiaana”, lohkaisi muusikko julkistamistilaisuudessa.

Valokuvat näyttelevät teoksessa pääroolia. Niitä ei ole tarkkaan harkittu eikä sommiteltu, silti – tai juuri siksi – Bjöklid onnistuu tallentamaan niihin omanlaisiaan ”ratkaisevia hetkiä”. Yleisön ja Kelan välinen sähköinen tunnelma, kosketusetäisyys, sihisee niissä kouriintuntuvasti piuhojen, monitorien ja valonheittimien säestäessä sessioiden ainutlaatuista menoa.

Sininen Jaguaari, jolla keikkamatkat taitettiin, muodostui eräänlaiseksi ”terapeutin sohvaksi”. Sen uumenissa Kela ja Ramsay purkivat ja analysoivat Bjöklidin kuvien herättämiä tunnelmia ja muistoja, uran nousuja ja laskuja.


 Anssi Kelan Levoton tyttö -biisin avittama uusi tuleminen vuonna 2012 – Nummelan menestyksen jälkeen seuranneen tyhjäkäynnin jälkeen – oli uhkarohkea nahanvaihto. Lavalle nousi nyt nyrkki pystyssä räväkkä artisti, jolle mitkään eleet eivät olleet liian suuria tai korneja. 

Nummelan menestys jarrutti, se piti ottaa pois, jotta pääsin eteenpäin, Kela tunnusti.
 Anssi antoi itselleen luvan nauttia, ja se tarttui yleisöön” lisäsi Jean Ramsay.
Sitä on olla kosketusetäisyydellä yleisöönsä.


Samaan aikaan kun Anssi Kelan teosta tahkottiin sinisessä Jaguaarissa, niin ravintoloitsija Seppo ”Sedu” Koskisen elämäntarinaa rustattiin sinisen diskopallon välkkeessä. Toimittaja, kirjailija, vahtimestari Teemu Potapoffin laatima elämäkerta Yön kuningas (Docendo) valottaa kaunistelematta suomalaisen yökerhokulttuurin mullistaneen lööppien kuninkaan 60-vuotista taivalta.

Pälkäneellä köyhiin oloihin syntynyt Seppo pääsi jo kymmenvuotiaana työn makuun perunannostossa, kieloja myymällä ja pulloja ja käpyjä keräämällä. Eikä tahti ole siitä hidastunut. Lupaavasta jalkapalloilijasta, poliitikosta ja yritysjohtajasta kehkeytyi lähes 30 vuotta ravintolaketjua luotsannut ehtymätön ideanikkari.

Bileiden järjestäminen alkoi jo yritysmaailmassa henkilökunnalle ja asiakkaille järjestetyistä happeningeissa. Eikä uranvalintaa haitannut, että Sedu viihtyi itsekin yöelämän pyörteissä. Parhaimmillaan hänen katraaseensa kuului yli 60 yökerhoa. Aikamoinen saavutus ihan maailmanlaajuisesti.

Bar 57, Studio 51, Onnela-ketju, Lux, Namu. Jokaisella on oma tarinansa ja konseptinsa. Sillä siitä ravintolabisneksessä on kyse, asiakkaat hamuavat elämyksiä, aina uutta, hyvää musaa, oikeita ihmisiä.

”Alussa ravintolan ikä oli seitsemisen vuotta, siitä tahti on vain kiihtynyt. Nyt kolme vuotta on tavallista, eikä puoli vuotta ole mitenkään harvinaista”, Sedu summasi Namusta uudestisyntyneessä Skohan Helsinki -yökerhossa kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Lujaa meni, ja vuonna 2007 Sedu valittiin vuoden yrittäjäksi. Kunnes Lehman Brothersin konkurssi seuraavana vuonna laukaisi maailmanlaajuisen syöksykierteen, joka imaisi mennessään myös Sedun bisnekset. Kenelläkään ei enää ollut varaa käydä yökerhoissa, ja velat painoivat.

Sedu Skohan Helsinki -ravintolassa.
Tätä kommentoidessaan Sedu kuulostaa lähes Anssi Kelalta. ”Ilman kaikkia näitä vastoinkäymisiä en olisi rauhoittunut, enkä välttämättä tullut isäksi. Ehkä maksani olisi jo poksahtanut tässä matkan varrella, en tiedä.” 

Ja jatkaa: ”Olen aika monta kertaa elämässäni joutunut tyhjän päälle, mutta aina onnistunut ponnistamaan sieltä ylös luovuuteni ja intohimoni ansiosta.”

Eikä yön kuningas aio ravintoloista luovuttuaankaan jäädä laakereilleen lepäämään, sillä uudet haasteet odottavat. 

Restamaxin konsulttina hän jatkaa ravintoloiden ideointeja ja remontteja. Hernesaaren Ranta saattaa rantautua seuraavaksi Tallinnaan, kuka ties. Ja Sedun patenttisuojatut laiturit – jotka muuntuvat kelluviksi asunnoiksi, ravintoloiksi, kesämökeiksi – lähtevät maailmanvalloitukselle.

Anssi Kela, Jean Ramsay: Anssi Kela – kosketusetäisyydellä. Docendo. 2017.
Kuvat: Kalle Björklid. 208 s
Seppo Koskinen, Teemu Potapoff: Yön kuningas. Docendo. 2017. 2017 s. 

lauantai 7. lokakuuta 2017

Kati Tervo: Iltalaulaja

Elä ja maalaa!

Kati Tervo on taitavasi solahtanut maineikkaan taidemaalarin Ellen Thesleffin nahkoihin romaanissaan Iltalaulaja. Kesähuvilallaan Casa Biancassa Hämeessä taiteilija maalaa, palaa muistoihinsa. Ja saa nuoren ihailijan.


Nyt eletään Ellen Thesleff (1869 – 1954) -buumia. Aikoinaan hän jäi itseään seitsemän vuotta vanhemman Helene Schjerfbeckin varjoon, mutta vastikään ilmestynyt Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama taiteilijan elämäkerta Minä maalaan kuin jumala (Teos) korjaa tilannetta hienosti.

 Schreck valmistelee myös väitöskirjaa Ellen Thesleffistä ja kuratoi hänen näyttelynsä HAMiin kevääksi 2019.

Kati Tervo puolestaan luo ”avainromaanissaan” Iltalaulaja (Otava) intiimin ja elävän kuvan taiteilijan kesästä vuonna 1945 hänelle rakkaassa, jo rapistuvassa Valkosessa talossa Muroleen kylässä Ruovedellä.


Ikääntyneen kosmopoliitin taiteilijan matkat taiteen Mekkaan Firenzeen päättyivät 1939. Sota ja läheisen sisaren kuolema muuttivat ennen niin auvoisan elämän. Taitelija matkustaa kuitenkin joka kesä Lallukan taiteilijakodista maalaamaan kesäpaikkansa maisemia, koskea ja välkkyvää vettä. ”Miten veden sai näyttämään märältä? Kun veteen maalasi valoa, se muuttui märäksi. Se valaistui, kuulsi ja solisi.”

Kati Tervo on kirjailija ja
 kolumnisti.
Kuva: Arto Wiikari
Maalatessa yksinäisyys ja murhe unohtuvat. Sitä paitsi rohkealle ja itsenäiselle luonteelleen ominaisesti taiteilija kohauttaa olkiaan: ”Nyt minulla on minut. Sehän on paljon.” Kun vielä meneillään olevan kesän menetys jo painaa, taiteilija komentaa itseään keskittymään hetkeen: ”Elä ja maalaa!”

Ihan yksin ei taiteilija kuitenkaan aikaansa vietä, hänellä käy läheisen talon nuori tyttö Taimi huushollissa apuna. Tämä on onnistunut näkemään Ellenin maalauksia Pekkalan kartanon salissa ja hurmioitunut. Taimi haluaa olla kuten Ellen, haaveilee naurusta, tanssista ja taiteilusta.

Sitä ei köyhässä kodissa katsota hyvällä. Jopa keltainen rantu, jonka Taimi paukauttaa keskelle harmaata matonkudetta on purettava. Matot ovat surupolkuja ”liedeltä porstuaan ja kiikkustuolilta kammarin ovelle”. Vaikka sota on ohi, se on läsnä muistoissa, puutteessa, isässä, joka hukuttaa sitä puteleihinsa.

 Isä kasaa murhetta, muttei mun tarvittis olla murhe, jollet haluu ite taakkaas kasvattaa. Näjetkö, miten maailma o kaunis”, Taimi vastaa äidilleen, joka pelkää taiteilijan ujuttavan joutavuuksia tyttönsä päähän.

Maalaus Kaiku vuodelta1891
 teki Ellen Thesleffistä kuuluisan.
Tervon elävää, autenttista ajankuvaa luovaa kieltä on nautinto lukea. Kielirekisteri vaihtuu sujuvasti murredialogista kertojan ilmeikkäisiin ilmaisuihin.

Lyhyet luvut kuljettavat tarinaa, jossa Ellenin ja Taimin mietteet ja kahden peräti erilaisen ihmisen suhteen lähentyminen on luontevasti kuvattu. Ellen haluaa tytön mallikseen, näkee hänet ”täynnä voimaa ja valppautta, heleää väriä”. Käskee kuuntelemaan ”millainen lintu sinussa laulaa”, kun Taimi pohtii tulevaisuuttaan.

Unelmat eivät taiteentekoon riitä, lahjakkuuden lisäksi se vaatii intohimoa, tinkimättömyyttä, rohkeutta ja kykyä sietää pettymyksiä Tämän Iltalaulaja tavoittaa, se hohtaa kuin pieni helmi, johon on tiivistynyt olennaisin ihmisyydestä, taiteilijuudesta, elämästä.

Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava. 2017.204 s.


Ruoka-Kalevala eli makumuistoja Suomesta


 Makumuistot on nyt säilötty kansien väliin

Ruoka-Kalevala eli makumuistoja Suomesta -suurteos tarjoaa tukevan annoksen suomalaista ruokakulttuuria.



Yli 400-sivuinen kirja syntyi S-ryhmän, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Marttaliiton toukokuussa 2016 käynnistämästä jättihankkeesta. 

Kun suomalaisilta kysyttiin rakkaimpia ruokamuistoja, niitä kertyi tuhansia. Osa näistä päätyi Ruoka-Kalevalaan, kaikki talletetaan SKS:n arkistoon.


Ennen nauris nautittihin,
pettuleipä leivottihin.
Kunnes tuli muotimuonat,
Eväs entistä ehompi.
Marketista mainiosta,
Kotilieden liepehiltä,
Mikrouunin uumenista.



Tavallisten ihmisten nostalgiset muistot vievät mummon kyökin rössypotuista, iltamyöhäiseen snagarijonoon. Mukana on niin arkea kuin juhlaa. Varsinkin lapsuuden ruokahetkistä monilla on lämpimiä muistoja. Omatkin makuhermot heräävät, ja vesi herahtaa kielelle kesämökillä popsittua lämmintä mustikkapiirakkaa ja isoäidin hartaasti hauduttamaa karjalanpaistia muistellessa.




Ruokakulttuuri on mullistunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, ja yhdessä syöminen on vähentynyt. Silti ruoanvalmistus ja aterioiden nauttiminen muiden kanssa luovat muistoja, joita voi jakaa eteenpäin. Toivommekin, että tämä kirja innostaa entistä useampaa tarttumaan yhdessä kauhanvarteen, Marttaliiton pääsihteeri Marianne Heikkilä kehotti kirjan julkistamistilaisuudessa Ritarihuoneella.


Ravintolapäivän viettoa Kallion herkkujen äärellä.
Kuva: Tuomas Sarparanta


Kahdeksan suomalaista eturivin kirjailijaa maustoi teosta novellimuotoisella ruokatarinalla. Kokkeina häärivät: Juha Hurme, Virpi Hämeen-Anttila, Juha Itkonen, Rosa Liksom, Enni Mustonen, Outi Pakkanen, Salla Simukka sekä Pajtim Statovci.

Hankkeeseen voi jokainen edelleen osallistua S-ryhmän verkkosivustolla ruokakalevala.fi. 

Maittavaa moniäänistä Ruoka-Kalevalaa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi on myynnissä S-marketeissa, Prismoissa, Sale- ja Alepa-ketjuissa sekä ABC-liikennemyymälöissä edulliseen 15,90 euron hintaan.

 Jani Kaaro (toim.): Ruoka-Kalevala 
eli makumuistoja Suomesta. SKS. 2017. 432 s.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Susanna Välimäki: Syötävät sävelet – Vieraana säveltäjien pöydissä


Musiikin siivittämiä aterioita

Susanna Välimäen herkullisessa, runsaasti kuvitetussa tietoteoksessa sukelletaan mestarisäveltäjien keittiöihin, kantakrouveihin ja salonkeihin.



Mikä on pysyvää kaiken katoavan keskellä? No, ainakin syöminen ja ruoka, jotka avaavat maukkaan näkökulman entisajan arjen ja juhlan mikrohistoriaan.

FT Susanna Välimäki on tarkentanut katseensa maailman mestarisäveltäjien kulinaariseen elämään ja valmistanut suuresta tietomäärästä vallan mainion Syötävät sävelet -teoksen (Kirjapaja).

Luettuani elävästi ja hauskasti kirjoitetun tietokirjan, minusta tuntui kuin olisin istunut pitkän illan notkuvan pöydän ääressä rattoisassa seurassa, musiikin pauloissa. 

Pikkutunneille jatkuneissa kemuissa Nicolò Paganini lahjoitti minulle raviolireseptinsä, Johann Sebastian Bach tarjoili lempiruokaansa paistettua silliä Alma Mahlerin täyttäessä pikarini benediktiiniliköörillä.

Syötävien sävelten resepti on pitkä, sen valmistamiseen tarvittiin säveltäjien kirjeenvaihtoa, päivä- ja muistikirjoja, aikalaismuistelmia, vanhoja sanomalehtiä ja tietenkin vanhoja keittokirjoja. Näin paljastui ”mitä ja missä säveltäjä syö, mistä ruoasta hän pitää ja mistä ei, ja minkä aseman ruoka hänen elämässään saa”.

Susanna Välimäki on Turun yliopiston
musiikkitieteen yliopistonlehtori.
Maku ja sointi ovat samankaltaisia kokonaisvaltaisia aistielämyksiä, jotka kiihottavat kehoa, tunteita ja älyä yhtä aikaa. Monet säveltäjät ovat olleet herkkusuita, mestarikokkeja ja lahjakkaita syömäreitä”, Välimäki toteaa. Niinpä hän onkin jaotellut säveltäjänsä ja kirjansa näiden kolmen kategorian mukaisesti.

Mestarikokkien kruunaamaton kuningas on eittämättä Gioachino Rossini (1792–1868), aikansa supertähti, joka lopetti ammattimaisen säveltämisen jo 37-vuotiaana voidakseen keskittyä intohimoonsa l’art culinaireen täysipainoisesti.

Sevillan parturi -oopperan ensi-illasta Roomasta hän kirjoitti sopraano Isabella Angelica Colbranille, tulevalle puolisolleen: ”Mutta mikä minua kuitenkin kiinnostaa paljon enemmän kuin oopperani, rakas Angela, on kehittämäni uusi salaatti, jonka reseptin kiiruhdankin sinulle heti antamaan.

Kyse oli vinegrettestä, johon sekoitetut tryffelilastut antoivat eineelle eräänlaisen ”sädekehän, jonka tarkoitus oli johtaa syöjä hurmokseen”.

Ludvig van Beethoven (1770–1827) edustaa askeettisia tankkaajia. Leipäkeitto, juustomakaroni ja pottukala tyydyttivät mainiosti säveltäjäneron ravinnontarpeen, jotta nälkä ei haitannut luomistyötä. Mikäli annos ei jostain syystä miellyttänyt, temperamenttinen taiteilija paiskasi sen päin palvelijansa naamaa.


Alma Mahler puolestaan kuuluu herkutteleviin syömäreihin – ja juomareihin. Los Angelesiin sotaa paennut leski purki pettymyksensä lupaavasti alkaneen säveltäjänuransa kariutumiseen munkkilikööriin. Hän lopetti sävellystyön miehensä Gustaf Mahlerin käskystä. Hanna Weselius on kirjoittanut aiheesta Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaneen romaanin Alma!.

27 eri yrtistä, mausteesta ynnä muusta uutettu Bénédictine ”maistuu unelta, myytiltä ja alitajunnalta”. Ei ihme, että se kelpasi myös suomalaisille mestareille.  Akseli Gallen-Kallelan Symposion-maalauksessa pullo tätä ihme-eliksiiriä komeilee keskellä pöytää.

Teokseensa Välimäki on liittänyt myös ruokaohjeita, joiden avulla voimme valmistaa ja nauttia nuottiniekkojen lempimuonaa omissa kekkereissämme. Sillä ”yhdessä apehtiminen siitä innostuneessa seurassa on kamarimusiikillista toimintaa ja elämän ilon suurenmoisimpia ilmentymiä. Silloin elo maistuu.”

Susanna Välimäki: Syötävät sävelet – Vieraana säveltäjien pöydissä
Kirjapaja. 2017. 141 s.
Susanna Välimäki pitää klassista musiikkia ja ruokaa käsittelevää Syötävät sävelet -blogia (syotavatsavelet.blogspot.com). 

maanantai 25. syyskuuta 2017

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala

Luvallisen äärimmäisellä rajalla

Ellen Thesleffin elämä ja taide tulevat iholle Hanna-Reetta Schreckin perinpohjaisessa elämäkerrassa. Tinkimätön, alati uutta luova taiteilija kuului aikansa merkittävimpiin pohjoismaisiin maalareihin.


Väitöskirjaa Ellen Thesleffistä (1869 – 1954) parhaillaan valmisteleva taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck on ensimmäinen tutkija, joka on perehtynyt taiteilijan tuhansia kirjeitä sisältävään kirjeenvaihtoon perinpohjaisesti.

Materiaalista ei ollut pulaa, keräsin ja suodatin sitä eri arkistoista. Varsinkin kirjeet tuottivat päänvaivaa, sillä käsialaa oli vaikea tulkita. Lisäksi Ellenillä oli omaperäinen tapa sekoittaa kirjeissään niin ruotsia, italiaa, englantia, saksaa kuin ranskaakin, Schreck kertoi vuosia kestäneestä urakastaan.

Tunsin jo kuuluvani Svenska litteratursällskapetin kalustoon, niin paljon aikaa siellä vietin. Mutta näistä kirjeistä Ellen sai äänen kirjaani. Elämäkerta on haastava laji, ja historiankirjoitus on aina tulkintaa, silti tarinat ovat tärkeitä. Empatia, yritys asettua toisen asemaan on myös ollut tärkeä työkalu kirjaa tehdessäni.

Ellen Thesleff oli poikkeusyksilö, joka maalasi seitsemällä vuosikymmenellä ja uudistui koko ajan. Hän kulki naturalismista symbolismiin, maalasi avantgarden ytimessä, oli Suomen ensimmäisiä ekspressionisteja ja lähestyi uransa viimeisinä vuosina abstraktia ilmaisua.

Hanna-Reetta Schreck on kiinnostunut
taiteiden- ja tieteidenvälisyydestä.
Kuva: Heini Lehväslaiho
Naiselle se ei noihin aikoihin ollut helppoa. ”Naisiin liitettyjä tiukkoja rooliodotuksia oli pakko kyseenalaistaa ja murtaa, jos halusi edetä harrastelijaa, perinteisten naisten aiheiden maalaria tai opettajan uraa pidemmälle”, Schreck kirjoittaa. Ja sitä Ellen halusi intohimoisesti. Ja onnistui.

Hän sai tunnustusta jo eläessään ja oli aito kosmopoliitti, jolla oli laaja kansainvälinen taiteilijoiden ja ajattelijoiden verkosto. Pariisiin hän lähti Akseli Gallen-Kallelan ehdotuksesta 1880-luvulla ja lumoutui sen tunnelmaan, taiteeseen ja keskusteluihin kahviloissa.

Mutta vasta Firenzessä hän tunsi olevansa todella vapaa. Se oli paikka, jonne paettiin skandaaleita, missä oli mahdollista etsiä omaa tietään. ”Niin me asumme aivan Arnon rannalla, ikkunat pienelle ahtaalle kadulle, jolla on korkeita taloja. Ilma on suloinen – siitä suorastaan juopuu aamuisin, kun lähtee kävelylle joenrantaan”, Ellen kirjoittaa haltioituneena.

Varsinainen sytyke teokselle oli Ellen Thesleffin 25-vuotiaana piirtämä Omakuva, joka ei jättänyt Schreckiä rauhaan. ”Vaikka Omakuvan nuoren naisen katse on pehmeä, siinä on samaan aikaan myös jotakin kapinallista, suoraa ja paljastavaa. (…) Tuossa katseessa Ellen Thesleff kääntää ympäri taiteen perinteisen asetelman, jossa miehelle on suotu katsojan aktiivinen rooli ja naiselle katsottavan passiivinen rooli.”

Omakuva 1894-95.

Vaikka Thesleffin saamat kritiikit olivat voittopuolisesti myönteisiä, palettiveitsen jäljet, liike, värien kirkkaus, vitaalisuus, voima, riemukas uhma ja jopa aggressio eivät viehättäneet kaikkia. ”Neiti Thesleffin maalausten metallintuntuiset värit vaikuttavat sangen vieroksuttavasti katsojaan. Ja tuntuupa kuin ne läheltä hiipaisisivat luvallisen äärimmäistä rajaa”, kirjoitti kriitikko Ludvig Wennervirta Suomen Taitelijain syysnäyttelystä vuonna 1909.

Mutta juuri tämä uhma, rohkeus tehdä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu ja toteuttaa unelmiaan kannustaa edelleen tämän päivän taiteilijoita. HAMin Nautinto-näyttelyssä mukana oleva taiteilija Anna Retulainen valitsi kaksi Thesleffin teosta omien maalaustensa kumppaniksi juuri tämän vuoksi.

Maisema Toscanasta, 1907

 Taiteilijan omin sanoin:” Ihmeellistä ei ole niinkään elämä itse, vaan unelma elämästä.”

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos. 2017. 400 s.

Vuonna 2019 Ellen Thesleffin syntymästä on kulunut 150 vuotta. Silloin HAMissa nähdään Hanna-Reetta Schreckin kuratoima taiteilijan näyttely keväällä. Museon omien teosten kokoelmaa täydennetään merkittävillä teoksilla yksityisistä ja julkisista kokoelmista.

Nautinto HAMissa 12.11. saakka.

torstai 21. syyskuuta 2017

Maammetaulu – Kuvia, sanoja ja ihmisiä 100-vuotiaasta Suomesta

Suomi on katsojan silmässä

Juha Metso, Mika Rokka ja Ville Vanhala maalasivat värikkään ja moni-ilmeisen muotokuvan, Maammetaulun, Suomesta eilen, tänään ja huomenna. Riemastuttavat valokuvat kehystävät ihmisten mietteitä, joita tilastotiedot täydentävät.



Suomessa kohotetaan tänä vuonna juhlamaljoja monissa salongeissa, toisaalla hytistään leipäjonoissa. Näistä ääripäistä ja niiden välimaastosta lausuivat mielipiteensä niin tunnetut kuin tuntemattomatkin suomalaiset toimittaja-kirjailijalle Ville Vanhalalle.

Valokuvaajien Juha Metson ja Mika Rokan kamerat tallensivat riehakkaita, herkkiä ja koskettavia kuvia suomalaisesta arjesta ja luonnosta. Kasvottomat tilastot puhuvat omaa kieltään. Näistä aineksista syntyi persoonallinen, rehellinen ja innostava suomikuva, johon lukija voi peilata itseään. Sillä Suomea on niin monta kuin meitä asukkaitakin.

Alkutahdit kajauttaa etuoikeutetusti maanviljelijä, sotaveteraani Hannes Hynönen (1913–2015). ”Olen sen ajan lapsia, että muistan vielä vuoden 1918 sisällissodan, sen vaaran tunteen, pelon ja ne totiset ihmiset, jotka uskalsivat puhua vain kuiskaamalla.” Ankarat kokemukset eivät häntä katkeroittaneet. ”Itsenäinen Suomi on hieno ja arvokas maa. Suomessa on hyvä elää ja kasvaa.”

Toisenlaisiakin mielipiteitä kirjaan mahtuu. Lähihoitaja Kaisa Niemelä Haminasta on vihainen: ”Isoäitini kuoli hoitokodissa nälkään. En anna sitä koskaan anteeksi. Suomessa ei enää pidetä huolta suomalaisista, mutta maahanmuuttajille ja pakolaisille tarjotaan kultalusikka suuhun.”

Vastakkainasettelu Suomessa on kärjistynyt. Leena Lehtolainen löytää tilanteesta rikoskirjailijalle monia aiheita. ”Tänä päivänä suuri joukko 18 – 25-vuotiaita miehiä on ilman koulutuspaikkaa tai työtä. Heissä tikittää turhautumisen sukupolven aikapommi.”

Eikä työttömyys rassaa vain nuoria. Kun on ylittänyt ”parasta ennen” -päivämäärän, työnsaanti on vaikeaa jopa ihmiselle, jolla on kahdeksan ammattia. Näin on käynyt kymiläiselle Anniina Honolle (s. 1955). ”Minusta tuntuu, että en kelpaa mihinkään, aivan kuin olisin jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle.” Silti: ”Elän päivän kerrallaan, ja jokainen päivä on minulle yhtä arvokas.”

Suomessa on yli 120 000 yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleita pitkäaikaistyöttömiä. (Kirjan tilastotiedot on koottu kevään 2017 aikana.)

Taiteilija Ilkka Vainio ei silti synkistele. ”Ei perkele ole mitään syytä valittaa. Suomi on hieno ja turvallinen maa, ja täällä eletään värikästä ja villiä elämää.” Tästä on monenlaisia todisteita. Kaljakellunnan ja akankannon luvatussa maassa kännykänheiton Suomen ennätys on 94,97 metriä. Lisää imartelevaa tilastotietoa:

Suomi on maailman viidenneksi onnellisin maa.

Mutta poliitikkoihin emme luota. Muusikko Remu Aaltonen lataa täysillä: ”Rikollisuus on parhaimmillaan taidetta, mutta politiikka on huonoa rikollisuutta, koska se on bisnestä.” Mäkihyppääjä, artisti Matti Nykänen komppaa jälleen yhdellä kuolemattomalla lausahduksella: ”Politiikka ei ole minun alaani, koska olen rehellinen ihminen.”

Kirjoja ja kirjastoja me kuitenkin rakastamme. Suomalaiset käyvät kirjastossa 49 miljoonaa kertaa vuodessa. Näitä taiteen, tieteen ja viihteen tyyssijoja meillä on peräti 765 kappaletta. Mutta miten niiden käy tulevaisuudessa?


Kalastaja, ympäristöfilosofi ja kirjailija Pentti Linkolan ennustus on lohduton: ”Ihmisen myötä kuolevat evoluution suurimmat saavutukset: kulttuuri, aatteet ja se vähäinen sivistys, mitä vielä on jäljellä.” Elintason nousu on hänestä ollut tuhoisaa: ”Elämä, kuten me sen ymmärrämme, loppuu.”

”Maailmanloppu on hölynpölyä”, tuhahtaa tähän avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja. ”Ihmiskunta vaurastuu ja kuormittaa yhä vähemmän ympäristöään”. Hänen mukaansa ennustukset menevät aina pieleen, eikä hän tunnustaudu optimistiksi vaan realistiksi.

Hannes Hynösen kanssa hän on samoilla linjoilla. ”Kun Suomi täytti 50 vuotta, täällä ei edes osattu unelmoida siitä, minkälainen on satavuotias Suomi. Meillä ei koskaan ole ollut niin hyvä elää kotimaassamme kuin on nyt.”

Entä mitä meidän professorin mielestä olisi ajateltava tulevaisuudesta? ”Meidän ei pidä unohtaa, mistä olemme tulleet ja miten olemme tähän päässeet. Vain siten voimme ymmärtää, minne olemme menossa.”

Juha Metso, Mika Rokka ja Ville Vanhala:
Maammetaulu – Kuvia, sanoja ja ihmisiä 100-vuotiaasta Suomesta
Docendo. 2017. 335 s.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Ville Hänninen: Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia

Kirjan iholla

Ville Hänninen teki uraauurtavaa työtä. Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia on ensimmäinen yleisesitys kansitaiteesta. Se esittelee paitsi kannen ja teoksen välistä suhdetta myös mestareita kansien takana.



Tietokirjailija, kriitikko Ville Hänninen tarpoi sanojensa mukaan umpihangessa etsiessään materiaalia teokseensa Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia (SKS). Sillä kansien ja niiden tekijöiden taustoista ja tuotannosta ei juuri ollut koottuna valmista tietoa käytettäväksi.

Hännisellä oli silti valmiuksia kirjan tekoon. Hän on vuosikausia kirjoittanut eri lehtiin kirjankansista, kirjasuunnittelusta ja kuvittajista ja tehnyt Parnassoon Kuvittaja-palstaa. Hän toimii myös puheenjohtajana Suomen kirjataiteen komiteassa, joka valitsee vuosittain kauneimman kirjan ja jakaa palkintoja muille ansiokkaille teoksille.  

Kirjan kasvoja varten hän keräsi taustatietoja kirjastoista, antikvariaateista ja kustantajien arkistoista. Haastatteli kansitaiteilijoita ja edesmenneiden mestareiden leskirouvia ja tyttäriä. Näin syntyi kookas, runsaasti kuvitettu teos, joka nostaa esiin yhden teoksen kultakin Suomen itsenäisyyden vuodelta.

Tarkoitukseni ei ole niinkään ollut valita vuoden kauneinta kirjaa kuin tuoda esille ajankuvaa, kansityylejä ja -taiteilijoita. Sen vuoksi mukana on kaunokirjojen lisäksi myös kirjasarjoja ja tietokirjallisuutta.”

Ajanhenki näkyy kansissa, ja Hännisen kutakin vuotta kartoittavat kirjoitukset liittävät teoksen osaksi kulttuurihistoriaa. Hänen edellisen kirjansa Keskipäivän miehiä – vaikka olikin tyyliltään erilainen – pyrkimys oli sama, luoda mikrohistoriaa henkilökohtaisen näkemyksen kautta.

Kirja on kokonaistaideteos, se kertoo itsestään koko olemuksellaan: paperillaan, koollaan, kirjaintyypeillään, värimaailmallaan, päänauhallaan, esilehdillään, kansikuvallaan”, Hänninen luettelee, mitä kaikkea on otettava huomioon kauneinta kirjaa valitessa. Kirjan kasvojen valintoihin vaikuttivat sen sijaan enemmän eri ajoissa risteilleet kirjalliset, kulttuuriset ja esteettiset ilmiöt.

On myös tiettyjä ikonisia kirjoja ja niiden kansia, joita ei voinut sivuuttaa. Tällainen on esimerkiksi Martti Mykkäsen suunnittelema kansi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen vuodelta 1954.

1950–60-luvuilla elettiin kansitaiteen kultakautta. Modernismi teki nousuaan ja se heijastui myös kirjojen kansissa. Mestari Mykkänen suunnitteli urallaan noin 450 kantta, ja moni niistä palkittiin aikoinaan vuoden kauneimmaksi.

Vaikka kirjataide voi tällä hetkellä ammattimaisesti hyvin, samanlainen luova hulluus kuin tuohon aikaan ei resurssien puutteessa enää ole mahdollista. Nyt on pelattava varman päälle. Silti omaperäisiä, rohkeita irtiottoja tehdään edelleen. Entinen käsityöammatti on valokuvien ja tietokoneiden myötä muuttanut luonnettaan, ja graafikot ovat niiden avulla saaneet uusia työskentelymahdollisuuksia.


WSOY:n graafikkona ja studiopäällikkönä vuosikymmeniä työskennellyt Marjaana Virta on yksi uusista edelläkävijöistä. Kalligrafiaa harrastava Virta kertoo kirjassa ”kuvittavansa usein kirjaimilla”. 

Hänen kantensa Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia vuodelta 1992 on varsinaista kirjaintaidetta. Hän sai taistella kantensa puolesta, sillä tavutuksen rikkomista ei katsottu myötämielellä.

Hopeanhohtoisen kantensa teos sai kustantajan ylimääräisestä joulukinkkufoliosta. Kun Krohn voitti kirjallaan Finlandia-palkinnon, tuli hoppu hankkia sitä jostain lisää.


Omaperäinen on myös palkitun Markus Pyörälän kansi Harry Salmenniemen kokeelliseen runoteokseen Texas, sakset vuodelta 2010. Sen kannessa ei ole edes teoksen nimeä, sillä Pyörälä ei halunnut kuvittaa sisältöä vaan asettaa sen johonkin kontekstiin.

Kokonaisuutta hallitsee röyhkeä keltainen väri, joka tuo äänekkyydellään ja huomionhakuisuudellaan mieleen Stockmannin Hullut päivät. Se tuntuu nykymaailman kuvalta”, Hänninen kirjoittaa artikkelissaan Hullut runopäivät.

Aivan kuten kirjan kansi on eräänlainen tuoteseloste sisällölle, Hännisen oivaltavat artikkeleiden otsikot vievät monitasoisesti kulloinkin käsiteltävän kannen ytimeen.

Pyörälä tiivisti tämän Kirjan kasvot -teoksen julkistamistilaisuudessa: ”Graafinen suunnittelu on luetun ymmärtämistä ja sen välittämistä lukijoille. Kannen on oltava rehellinen sisällölle.”

Latu on nyt komeasti avattu rehevään kirjankansimetsään. Mutta Kirjan kasvot on vasta alkua, sillä Hännisen mielestä kiinnostavaa aihetta voisi jalostaa vielä moneen eri suuntaan. 

Laatia rajatumpia esityksiä vaikkapa 1950–60-luvun kansitaiteesta ja rakentaa näistä näyttelyitä. Kirkuvan mainostulvan hälinässä ne muodostaisivat hiljaisia keitaita, kertoisivat, mitä taidokas graafinen suunnittelu parhaimmillaan voi olla.

Ville Häninen: Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia.
SKS. 2017. 335 s.