keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Makupaloja Teoksen keväästä

Ensi vuonnaTeokselta ilmestyvissä kirjoissa Rafael Donner löytää itsensä Australiassa, Janne Saarikivi puolustaa kulttuuridiversitettiä ja Minna Lindgren usuttaa seitsemänkymppiset baanalle.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin – omaelämäkerrallinen essee

Miten alta kolmikymppinen voi kirjoittaa esseistisen omaelämäkerran? Kyllä voi, jos on hyvä syy. Ja se Jörninpoika Rafaelilla oli.

Kuvatessani isäni Jörn Donnerin Perkele 2 -elokuvaa huomasin, että minulla oli paljon ideoita, jotka eivät toimi elokuvassa. En koskaan ollut ajatellut itseäni kirjailijana, mutta näistä ajatuksista minun oli pakko kirjoittaa, Rafael Donner totesi Teoksen kirjojen pressitilaisuudessa Laura Jänisniemen suomentamasta tammikuussa ilmestyvästä teoksestaan.

Sen luvut on nimetty tunnetilojen mukaan: Häpeä, Hulluus, Ylpeys, Heikkous. – Miesten keskuudessa tunteista ei puhuta, mutta minä en pysty katsomaan maailmaa muutoin kuin tunteiden kautta.

Donner on tuntenut itsensä monesti yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Lapsena Los Angelesissa, maaseudulla Tenholassa, jossa kouluun oli 20 kilometrin matka ja Helsingissä, jossa koki olevansa landepaukku. 
Kunnes päätyi 16-vuotiaana Australiaan etsimään itseään. Sieltä löytyi avain: ”Elämä on tehtävä itse”.

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Suomen kielen professori Janne Saarikivi etsii teoksessaan tiedepohjaisia ja samalla henkilökohtaisia vastauksia kieleen ajattelun ja identiteetin välineenä.

Jussi Tiihonen haastatteli Janne Saarikiveä.
Ihmisen ajattelu on multimediaa: päässä pauhaavaa musiikkia, väritahroja, tunteita, entsyymien hyökyjä. Tarvitsemme kieltä jäsentämään tätä kaaosta, sen avulla sijoitamme itsemme maailmaan.

Todellisuus on mitä on, kielet jäsentävät siihen erilaisia ikkunoita ja luovat näin erilaisia todellisuuksia. Ihmisen todellisuus muovautuu sen mediumin mukaan, jota hän käyttää.

Saarikivi on huolissaan suomen kielen tulevaisuudesta. Paljon puhutaan biodiversiteetin katoamisesta, yhtälailla hänen mielestään pitäisi pitää huolta kulttuuridiversiteetin säilymisestä.

Maailmassa puhutaan 7 000 – 8 000 kieltä, niistä 90 % on uhanalaisia. Suomen kieli ei tähän joukkoon kuulu, mutta senkin käyttöala kapenee. Meidän ei pitäisi tehdä englannin kielellä samaa, mitä muut yliopistot tekevät, vaan käyttää erilaista suomen kieltä, lisätä näin omalta osaltamme ihmiskunnan luovuuden potentiaalia, hän kehottaa.

Minna Lindgren: Vihainen leski

Kirjailija, toimittaja Minna Lindgren on pudottanut suositun Ehtoolehto-trilogian sankarittarien iästä parikymmentä vuotta uudessa maaliskuussa ilmestyvässä romaanissaan. Siinä vietetään sinkkuelämää suomalaisittain.

Leski, hammaslääkäri, omaishoitaja Ulla-Riitta Raiskio, Ullis, on vihdoin vapaa 74-vuotiaana. Hänellä on kaikki, mitä teini voi toivoa: oma kämppä, tilille tupsahtaa rahaa, vaikkei mitään tee, eikä raskauden pelko varjosta. Ongelma on, ettei Ullis tiedä, mitä vapaudellaan tekisi.

70-vuotiaat ovat vailla identiteettiä, heistä kukaan ei enää kysy, mihin kaverit kuolevat, eikä yksikään järkyty, jos tuttava on vajonnut dementiaan hoitokodin hiljaisuuteen. Kuitenkin ydinjoukko seitsemänkymppisiä on vapaita ja villejä, viriilejä ihmisiä, joilla on uusi elämävaihe edessään.

Kiltillä ja tunnollisella Ulliksella on toinenkin ääni. Ja se on vihainen. Vaikka lapset toivovat, että nyt olisi äidin aika hiljalleen tassutella sukututkimusta tehden ja valokuvia lajitellen kohti loppusijoituspaikkaa, Ullis suuntaakin baanalle. Kavereidensa Piken ja Hellun kanssa Ikivihreä-diskoteekin lihamarkkinoilta löytyy muuan Valtonen, jonka kanssa viagralle tulee käyttöä.

Mainioon tyyliinsä Lindgren yhdistää yhteiskuntakriittistä analyysia hykerryttävään kerrontaan. Niin napakka kieli kuin ovela juoni vievät mennessään. Hän kannustaa kaikkia seitsemänkymppisiä nauttimaan elämästä Ulliksen lailla: ”Vielä on edessä loppusuora ja sen mä vedän täysillä!”


torstai 7. joulukuuta 2017

Meren aarteet – Löytöretki Suomen vedenalaiseen meriluontoon

WWF:n Vuoden luontokirja -palkinnon voitti Meren aarteet

Kymmenien asiantuntijoiden voimin syntyi upeasti kuvitettu, ensimmäinen kattava teos Suomen vedenalaisesta kansallismaisemasta. Teos on hieno lahja 100-vuotiaalle Suomelle – ja Itämerelle.

On hämmästyttävää, että jopa kuun pinta tunnetaan paremmin kuin maapallon meret. Toisaalta sen ymmärtää, kun ajattelee miten syviä meret ovat. Käytännössä kaikki yli puoli kilometriä pinnan alla sijaitsevat alueet on tutkittu vain ylimalkaisesti; niistä tunnetaan lähinnä vain merenpohjan muodot.

Meille Itämeri on tuttu ja rakas. Sen tila alkoi huonontua 1900-luvun alkupuolella teollistumisen ja maatalouden tehostumisen seurauksena. Mereen valui ravinteita, ympäristömyrkkyjä, kiintoainesta ja paljon muuta. Siitä oli tulossa likakaivo.

Meri on kuitenkin pitänyt pintansa. Yhdeksän rantavaltiota on sitoutunut suojelemaan sitä ja edistämään sen hyvinvointia. Tätä varten tarvitaan tutkittua tietoa meren tilasta. Suomessa käärittiin hihat ja ryhdyttiin tositoimiin vuonna 2004, jolloin perustettiin Velmu, Vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma.


Tehtävä ei ole ollut helppo. Itämeren vaihteleva rantaviiva mutkittelee Virolahdelta Tornioon tuhannen kilometrin verran. Maisemat muuttuvat Suomenlahden kalliorannoista Saaristomeren syvänteiden kautta Pohjanlahden hiekkapohjiin.

Velmun kiinnostavimmat havainnot on nyt taltioitu hienoon, värikkääseen teokseen Meren aarteet (Gaudeamus), jonka ovat toimittaneet Markku Viitasalo, Kirsi Kostamo, Eeva-Liisa Hallanaro, Wilma Viljamaa, Suvi Kiviluota, Jan Ekebon ja Penina Blanket.

Vaskikalan koiras vartioi pesäänsä,
jossa mätimunat kehittyvät.
Naaras on jo lähtenyt omille teilleen.
Helsingin kaupungin pormestari Jan Vapaavuori valitsi Itämeren historiaa, elinympäristöjä ja lajikirjoa esittelevän teoksen voittajaksi viiden finalistin joukosta. ”Teos on luonnontieteellisen tutkimuksen popularisointia tärkeästä ja kiinnostavasta aiheesta, luettavassa ja houkuttelevassa muodossa”, hän perusteli valintaansa.

Vaikka hapettomat merenpohjat ovatkin niin autioita kuin kuviteltiin, meri yllätti silti monimuotoisuudellaan, lajirunsaudellaan ja värikkyydellään. ”Suomenlahden
lajisto onkin jopa maailman mitassa ainutlaatuinen: monet mereiset eli suurta suolapitoisuutta vaativat eliölajit tervehtivät siellä makeassa vedessä viihtyviä eliöitä.”

Itämeressä erilaisia eliölajeja on sadoittain. Täsmällistä määrää ei tiedetä, joten meri tarjoaa jatkuvasti uusia aarteita. Vuonna 2013 löytyi kotilolaji, jota ei pystytty tunnistamaan. Osoittautui, että se oli luultavasti tieteelle uusi laji, jonka täsmällistä sijoittumista kotiloiden sukupuuhun selvitetään edelleen.


Yksityiskohta Tapio Heikkilän
valokuvasta Hailuoto.
Meri on edelleen tärkeä osa suomalaista identiteettiä ja sielunmaisemaa. Se on inspiroinut niin kirjailijoita, säveltäjiä kuin kuvataiteilijoita. Näin Saima Harmaja:

 ”Ihanat vaaleat pilvet / liukuvat taivaalla. / Hiljaa ja lumoavasti / laulaa ulappa. / Aaltojen hyväilyistä / meri on väsynyt. / Tulisit aivan hiljaa / tulisit juuri nyt –”.

Meille on annettu ainutlaatuinen aarre, Suomen rannikko, jolle ei vaihtelevuudessa ja kauneudessa löydy vertaa juuri mistään muualta. Upean teoksen tekijät kehottavatkin meitä vaalimaan sen perintöä.

Aaltojen alle piiloutuu pieniä ihmeitä ja draamoja. Nämä meremme kätketyt aarteet ovat nyt alkaneet paljastua. Seuraavaksi on pidettävä huolta siitä, että ne säilyvät myös tulevaisuudessa, niin kauan kuin merikin säilyy.”

Meren aarteet – Löytöretki Suomen vedenalaiseen meriluontoon.
Gaudeamus. 2017. 518 s.

Tapio Heikkilän Kansallismaisemat-näyttely Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa 
31.12.2017 saakka.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Kalevi Jäntin palkinnot kolmelle kunnianhimoiselle nuorelle kirjailijalle


 Olavi Koistinen novellikokoelmallaan Mies joka laski miljoonaan, Maria Matinmikko runokokoelmallaan Värit ja Matias Riikonen romaanillaan Suuri fuuga voittivat vuoden 2017 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Matias Riikonen ja Olavi Koistinen.
Kuva: Jouko Vatanen

 Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 117 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja Touko Siltala ja runoilija Saila Susiluoto.

18 000 euron suuruisen palkinnon voittivat tänä vuonna kolme kirjailijaa, jotka kaikki ovat olleet ehdolla myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajiksi esikoisteoksillaan. Ehdolle lähetettiin kaikkiaan 34 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta.

”Harvinaisen vahva esikoisteos”

Helsingin Sanomien toimittaja, kirjailija ja diplomi-insinööri Olavi Koistinen (s. 1977) oli esikoisteoksellaan Mies joka laski miljardiin (Kosmos) tänä vuonna myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto -ehdokas.

Hänen novellikokoelmansa pakkomielteiset nuoret miehet ovat uppoutuneet omiin kummallisuuksiinsa. Yksi päättää laskea miljardiin, toinen haluaa lehmäksi.

”Kuuluuko kirjoittaja itse joukkoon, entä onko nörttiys uusi normaali?” tiedusteli toimittaja Antti Majander Helsingin Kirjamessujen tilaisuudessa Koistiselta.

Rakastan tietokonepelaamista ja olen joutunut opettelemaan sosiaalisuutta. Lehmäksi en ole halunnut, mutta joksikin toiseksi ihmiseksi kyllä. Nörttiys on uutta idividualismia, nörtit ovat nykyajan rocktähtiä, vastasi Koistinen.

Vaikka kokoelma nojaa modernismin perinteeseen, raadin mielestä ”novellien elämänymmärrys on puolestaan vakuuttavasti tätä aikaa: on puhe ihmisistä neuroosien tällä puolen, yksityisistä maailmoista, joissa virtuaalisen klaanin ystävyys voi olla tärkeämpää kuin ylimainostetut lähisuhteet”.

Minulla ei ole lapsia, kun en ole ollut sukupuoliyhteydessäkään, sanon.
Luokkalaiset vilkuilevat toisiaan silmiä liikuttamalla. Heillä on jonkinlainen päänsisäinen yhteys toisiinsa. (-) En ymmärrä, miten ihmiset tulevat kavereiksi, miten käy niin, että jotkut yhtäkkiä alkavat soitella ja mennä baariin, juomaan yhdessä olutta baarissa.”

Kaikki sateenkaaren värit

Maria Matinmikko (s. 1983) on Helsingissä asuva runoilija ja prosaisti. Hänen esikoisteoksensa Valkoinen voitti vuoden 2012 Tanssiva karhu -palkinnon ja oli ehdokkaana Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa. Värit (Siltala) päättää trilogian, jonka kaksi edeltävää osaa ovat Valkoinen ja Musta. Värit voitti myös tämän vuoden Nihil Interit -runouspalkinnon.

Runoilija oli parhaillaan matkalla Kaliforniassa, eikä päässyt palkintotilaisuuteen. Hän lähetti raadille kiitokset ja totesi: ”Runoudessa kieli tulee näkyväksi. Se on samalla päämäärä ja väline.” Aistillisen kokoelman kannessa välkkyvät kaikki sateenkaaren värit.

Raadin mielestä: ”Värien teemoiksi avautuu seksuaalisuuden ja sukupuolen rikas spektri, laajan marginaalin kehystämänä. Ihminen toteutuu jatkuvasti kulttuurisissa paikoissa, niiden merkitsemänä ja kirjoittamana. Samalla tavoin merkityksellistyvät Matinmikon aforistiset lauseet, hämmästyttävän kirkkaina ja ymmärrettävinä.”

Sinun ruumiisii helteessä, minun ruumiini helteessä, lakien tuonpuoleisessa ruokomajassa vuoren huipulla.”

Mahdoton soittaa, entä kirjoittaa

Matias Riikonen (s. 1989) on helsinkiläinen kirjailija. Hän on aikaisemmin julkaissut romaanin Nelisiipinen lokki, joka oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas vuonna 2012. Toinen romaani Suuri fuuga (Aula & co) julkaistiin yhdessä proosavihko Kiertoradan kanssa.

Suuri fuuga -romaanin kunnianhimoinen tavoite on Beethovenin Grosse Fugen kielellistäminen. 

– Sitä pidettiin aikoinaan mahdottomana soittaa, mutta edelleen sitä soitetaan . Kyse on vain harjoittelusta. Aivan samoin romaani soi – kun osaa sitä lukea, totesi Riikonen

Suuri fuuga asettaa hengästyttäviä kysymyksiä, avaa huimia näköaloja ja päättyy liekehtivään apokalyptiseen näkyyn. Romaani on haastava ja raivostuttava, työläs ja ihmeellinen”, raati ylisti.

Että meillä olisi täällä murheemme mutta myös toisemme, että olisimme yhdessä näillä lauteilla ja joku meistä heittäisi löylyä, me voimme kuvitella sen, ja kuvitelma tästä illasta on tämä ilta.”

Kalevi Jäntin palkinnon voittaneiden lista osoittaa, että tekijät ovat tulleet jäädäkseen kirjalliselle kartalle. Onnea voittajille!

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. Kosmos. 2017. 216 s.
Maria Matinmikko: Värit. Siltala. 2017. 92 s.
Matias Riikonen: Suuri fuuga. Aula & co. 2017. 384s. 

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Katja Kiuru: Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä

Katja Kiurun oppivuodet

Turkan kovan koulun pirstoman identiteettinsä palasia näyttelijä Katja Kiuru joutui etsimään pitkään ja kaukaa, omasta sisimmästäänkin. Se kannatti, sillä lopulta alkoi rakentua ehjä, kokonainen ihminen.

Katja Kiurun ura näyttämöllä alkoi jo nuorena Leila Sillantakan perustamassa Helsingin Tanssiopistossa. Tanssi tarjosi flow-tilan, ilon, jossa kaikki muu unohtui, oli vain liike, leikki. Näytteleminen tuntui kuitenkin tarjoavan enemmän haastetta.

Se antoi mahdollisuuden sujahtaa toisen ihmisen nahkoihin. ”Nautin sukeltamisesta toisiin maailmoihin, ääniin, hajuihin, tuntemuksiin. Kuvitelmiinkin. Sai unohtaa kaiken paitsi leikin.” 

Tämä mahdollisuus hänelle tarjoutui jo 16-vuotiaana, kun Lauri Törhönen poimi hänet tanssiryhmästä Palava enkeli -elokuvaansa.

Teoksessaan Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä (Kirjapaja) Kiuru kertoo vilpittömästi ja vetävästi rakkaudestaan teatteriin ja yhdistää henkilökohtaisen kehityksensä tarkkaan ajankuvaan. Hän pureutuu näyttelijän työn perusteisiin ja avaa asiaan vihkiytymättömälle maallikollekin teatterin tekemisen filosofiaa.

Kun Kiuru pyrki Teatterikorkeakouluun vuonna 1984, ei opiskelupaikan saamiseen tarvittu enää puolueen jäsenkirjaa, niinpä hakijoita oli ennätysmäärä, yli 1 700. Toiset pitivät tuolloin Jouko Turkkaa teatterin nerona, toiset narrina. Joka tapauksessa hän mullisti alan koulutuksen. Siitä tuli yhden miehen näytös, jonka kyseenalaistamista ei sallittu.

Kiuru kiljui ja punnersi muiden hakijoiden mukana ja pääsi sisään. Mutta alku antoi osviittaa tulevalle. ”Sää oot aivan liian nuari”, Turkka aloittaa luurin päässä, ”mutta naisten taso oli niin paska, että pakko mun oli sut ottaa.” Jo tässä vaiheessa heräsivät Kiurun epäilyt ammatinvalinnasta. Olisiko psykiatria sittenkin ollut parempi vaihtoehto?

Katja Kiuru on esiintynyt kotimaisissa
televisiosarjoissa, elokuvissa ja näytel-
missä. Kuva: Uzi Varon
Näyttelijöitä synnytettiin Turkan koulussa kivulla ja tuskalla. Opettajan hillitsemätön impulsiivisuus purkautui niin fyysisenä kuin henkisenäkin väkivaltana. Siitä tuli uusi normaali. Jotkut eivät tätä kestäneet, vaan jättivät leikin kesken.

Kiuru oli toivonut saavansa koulusta eväitä näyttelijäntyöhön, odottanut keskusteluja taiteen ja elämän syvemmästä olemuksesta, maailmankuvan laajentumista. Sen sijaan se kapeni ja pinnallistui, sillä kilpailu, itsetehostus ja teeskentely olivat koulussa valttia.

Teatterikorkeakoulun jälkeen olo tuntui huteralta. ”Itsetuntoni näyttelijänä, ja koska se oli rakentunut ainoaksi identiteetikseni, myös ihmisenä oli viety. Tunsin, ettei minulla ollut eväitä toimia näyttelijänä. Ehkei ihmisenäkään?

Tästä alkaa identiteetin jälleenrakennus, opiskelut ulkomailla, perehtyminen meditaatioon, joogaan ja Alexander-tekniikkaan. Työskentely kuubalaisen naamioteatterin parissa auttaa pääsemään irti henkilökohtaisista automaatioista.

Stanislavskin Systeemiin tutustuminen Lontoossa varmistaa Kiurun epäilyt, että tunnetilan ilmaisemisessa mentiin Turkan tyylillä liian pitkälle. Stanislavskin mukaan – päinvastoin kuin Turkka opetti – yleisön kokema tunne on tärkeämpää kuin näyttelijän kokema.

Opintoreissuilla ammattitaito kohenee ja näyttelijän työn sisäistäminen pääsee vauhtiin. Tämä ei kuitenkaan auta kotimaan kamaralla, jossa teatterialan käytäntöihin kuuluu jakaa rooleja kavereiden kesken. 90-luvulla suositun Ruusun aika -televisiosarjan lemmikki huomaa uudella vuosituhannella pudonneensa tahtomattaan pitkäaikaistyöttömän näyttelijän rooliin.

Mutta siihenkään hän ei suostu jumittumaan, vaan jatkaa opiskelua. Sattuman kautta hän tutustuu kehopsykoterapiaan, joka perustuu Wilhelm Reichin holistiseen psykoterapiamalliin. Se tulee sopivaan saumaan, sillä ihminen kiinnostaa Kiurua ja itse hän tuntee olevansa terapian tarpeessa.

Petteri Husun veistosmaalaus Mask.
Osoittautuu, että psykoterapiassa on paljon yhteistä näyttelijän työn kanssa. Molemmissa ihmistä käsitellään kokonaisvaltaisesti, psykofyysisenä kokonaisuutena ja ennen kaikkea vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Opiskelun välilopputyön Kiuru kirjoittaakin otsikolla ”Näyttelijä etsii luovaa tilaa, Turkan ja Reichin jäljillä”.

Kiurun intohimo teatteriin on edelleen tallella, kolhuista huolimatta. Sillä näyttämön lumon ytimenä on elämys: ”Haluamme tulla salin pimeydestä ulos toisenlaisina ihmisinä kuin sinne menimme, muuttuneina, elämyksen muuttamina ja vieläpä kohottuneina, kuin puhdistettuina.”

Juuri tätä taide on, se nostaa irti arjesta uusiin kohtaamisiin todellisuuden kanssa, auttaa näkemään uusin silmin, kuulemaan uusin korvin. Sen tekee myös Kiurun teos.

Katja Kiuru: Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä. Kirjapaja. 2017. 232 s.
Petteri Husun Bomärke-näyttely Galleria 4-Kuudessa 22.12. saakka.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Elämää suurempaa runoutta

Pauli Tapio voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vaikuttavalla esikoisrunoteoksellaan Varpuset ja aika. Siinä hän etsii mielekästä tapaa olla olemassa.

Aloin kuvitella ymmärtäväni hirveitä asioita, / vaikka ei niitä koskaan minulle tapahtunut.” Helsinkiläisen kääntäjän ja tutkijan Pauli Tapion voittoisan runoteoksen alkulehden säkeet lähettävät matkalle, jossa arki peilautuu historian julmuuksiin ja nykyhetken välinpitämättömyyteen.

Toinen teoksen kantava teema on aika. Runojen puhuja ihmettelee ja tunnustelee sitä ihan konkreettisesti: ”Loppuunmyyty on kesä. / Julkaistu on sen viimeinen aamu.” Toisaalta oivallukset ja rinnastukset kantavat pitkälle ja taas takaisin:

 ”Kyllä kuussa kelpaa käydä. Se on vain harppaus pahaisen ojan ylitse, / mutta iskepä liehuva lippusi yhteenkään elettyyn hetkeen.”

Tapio on tästä huolimatta onnistunut vangitsemaan hetkiä kirjaansa. Räystäillä istuvien varpusten sirputusta, melankolisia keskusteluja, korttelia kiertäviä rakennusten varjoja. Runot ovat visuaalisia ja rytmikkäitä, ne kuljettavat lukijaa alkuräjähdyksen hämärästä paluumatkalle tuntemattomaan aikaan, ”jolloin unohdumme vihdoin, tsirp, tsirp, / sanoivat varpuset jälkeemme.”

Tapio kertoi Helsingin Kirjamessujen tilaisuudessa katsovansa, minkä ajatuksen jokin asia hänessä herättää, entä ajatus itse tämän jälkeen. Näin hän kulkee tietyn matkan, kirjaa sen ja lopputuloksen. Prosessin varrella kieli synnyttää uusia ajatuksia ja oivalluksia.

Parhaimmillaan runous on juuri tätä, ihmetystä ja iloa, miten paperille asetetut sanat luovat maailmoja, laajentavat tajuntaa, räjäyttävät ja hiljentävät. Etsivät ihmisenä olemisen ydintä, oikeaa tapaa olla olemassa.

Pauli Tapio pitää juhlapuhetta Sanomatalon Mediatorilla.

 Tapion mukaan teoksen Inferno-jaksoa oli epämiellyttävä kirjoittaa. Hän halusi kuitenkin luoda kollaasin väkivaltaan liittyvistä asioista. Yrittää ymmärtää ja rinnastaa historian julmia teloitustapoja siihen, mitä nyt tapahtuu.

Jakson aukeamilla uutisotsikot Välimereen uponneiden turvapaikanhakijoiden määristä lomittuvat arkisiin päiväkirjamerkintöihin ja historian teloituksista kertoviin karmaiseviin dokumentteihin.

Osio hätkähdyttää, pysäyttää kysymään, mitä me voimme tehdä? Inhimillisiä katastrofeja on muistettava, niitä on selitettävä ja yritettävä ehkäistä. Silti Tapio vastaa kysymällä: ”Onko siis niin, että varsinainen eläminen on tehtävä muistamatta – hetkeen ja siihen kytkeytyvään lähitulevaisuuteen ja -menneisyyteen suuntautuen?”

Paradoksaalisesti on siis unohdettava, jotta elämä voisi jatkua ja toivo säilyä, eikä pahuus lamauttaisi. Tapio tuulettaa ajatuksia, antaa niille uusia vapausasteita.

Osa Anne Rissasen grafiikan-
vedoksesta Hänen ovat linnut.

Entä mitä aika on? Tapion ajanlaskussa Pompeiji hautautuu hashtageihin, tulevaisuutta ei ole, on vain nykyisyys, jossa varpuset nokkivat vetyatomin sinappista käärettä Lappeenrannan torilla. Ja alati laajeneva menneisyys. Ja tämä päivä, jonka unohdamme.

Entä varpuset? ”Ja koska sinä olet vain pieni ja huomaamaton varpunen, ei / ketään haittaa, jos nouset nyt siivillesi ja lennät valoa nopeammin / kaikkiin ilmansuuntiin, aina ajan äärirajoille asti.”


Pauli Tapio: Varpuset ja aika. Poesia. 2017. 96 s.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Perhetytön harharetket

Jukka Behm tarttuu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaassaan Pehmolelutyttö surullisen ajankohtaiseen aiheeseen: nuorten seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

 Kaikki halusivat sitä samaa. Sitä oli nyt liikkeellä. He halusivat nähdä minut. Nähdä ihoani, enemmän ihoani.” Näin kertoo Emilia, 15v, pikkuporvarillisen perheen kympintyttö elämästään romaanissa Pehmolelutyttö

Se voitti WSOY:n kirjallisuussäätiön Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun 2017.

Emilia on oikeassa. Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen uuden tutkimuksen mukaan joka kolmas teinityttö on kokenut seksuaalista häirintää kuluneen vuoden aikana. Suurin osa siitä tapahtuu puhelimessa, Internetissä tai julkisessa tilassa.

Emilialla on salaisuus, kaksoiselämä, josta hän avautuu vain sänkynsä vallanneille pehmoleluille. Silmät ymmyrkäisinä ne kuuntelevat, kun niiden nuori emäntä kertoo myyvänsä aikaansa aikuisille miehille, jotka hamuavat hänen seuraansa. Himoitsevat katsella ja hipelöidä. Mitä vähemmissä vaatteissa sen parempi.

Emilia on monen muun nuoren tavoin ottanut itsestään kuvia ja ladannut ne nettiin. ”Kuinkahan monta kertaa päivässä tartun puhelimeeni ja menen katsomaan videoklippejä ja muiden kuvia ja tarkistan, mitä mieltä minusta ollaan?” Totta kai hän on IHANA, varsinkin silloin, kun suostuu nostamaan paitaansa.

Elämä pysyy puhelimessa, kunnes se ryömii iholle, kun Emilia nimimerkillä ”Pehmolelutyttö” laittaa itsestään rohkean kuvan aikuisten sivustolle. Yhteydenottoja alkaa sadella, mielikuvituksellisia ehdotuksia höystettynä sojottavien pippelien kuvilla.

Jukka Behm on kirjailija ja toimittaja,
 joka esikoisteoksellaan Dr. Mumbai
voitti pohjoismaisen romaanikilpailun
 vuonna 2007.
Taitavasti Jukka Behm sujahtaa teinitytön nahkoihin. Osoittelematta, aidosti ja rehellisesti hän kuvaa Emilian mielen myllerrystä uuden elämänvaiheen kynnyksellä. Ympäristöään ja läheisiään skarpisti tarkkailevaa tyttöä hämmentävät heräävä seksuaalisuus ja sen avulla hankittavissa oleva helppo raha.

 Hän ei hyväksy käytöstään, muttei mahda sille mitään. Katselee itseään ja tekojaan kuin ulkopuolinen.
Välillä ajattelen, että se jota tarkkailen ja jonka puolesta vuoroin pelkään ja häpeän, ei ole minä vaan joku muu, joku pikkaisen (eikä aina niin pikkaisen) sekopäinen tapaus, jota minä en tunne enkä halua tuntea.

Tukalaan tilanteeseen ei perheestäkään ole apua eikä tukea. Sen jäsenet puhuvat – silloin harvoin kun puhuvat – toistensa ohi. Äiti uppoutuu läppäriinsä, isä papereihinsa, veli huitelee omissa menoissaan. Aidosta kohtaamisesta, lämmöstä tai välittämisestä ei ole tietoakaan.

Ja juuri sitä tarvittaisiin nykyisessä ilmapiirissä, joka on läpeensä seksualisoitunut. Media vain lisää pökköä pesään ihannoimalla vähäpukeisia, kauniita nuoria naisia. Ja miesten röntgenkatseet seuraavat tyttöjä kaikkialla, vaikka vierellä kulkisi oma vaimo tai tyttöystävä.


Petri Niemelän maalaus Flash.
Noita pieniä silmäyksiä. Olin tottunut niihin. En osaa sanoa, milloin ne olivat alkaneet. Ehkä jo kuudennella luokalla, ehkä jo aikaisemmin.”

Netti tarjoaa näille markkinoille mainion alustan, sillä siellä kuka hyvänsä voi esittää ketä tahansa. Nuoret haluavat aikuisiksi ja aikuiset takaisin nuoruuteensa. ”Kaikki haluavat olla sitä, mitä eivät ole.”

Jännite säilyy tarinan loppuun saakka. Emilia tulee tutuksi, hänen huoliaan ymmärtää ja häntä haluaisi auttaa. Behm ei heristele sormeaan vaan antaa hänelle uskottavan äänen.

Jos olisin opettaja, luetuttaisin Pehmolelutytön oppilailla, jos minulla olisi teinityttö, antaisin kirjan hänelle ja juttelisin siitä hänen kanssaan. Itse asiassa teos on silmiä avaavaa luettavaa ihan kaikille. Entä tarinan opetus? Aikuiset, sallikaa lapsille lapsuus, vanhemmat, yrittäkää ymmärtää ja rakastaa lapsianne.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö. WSOY.  2017. 202 s.
Petri Niemelän maalauksia Brondalla 3.12. saakka.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Laura Gustafsson: Pohja

Pimeyden ytimessä

Laura Gustafsson ei säästele itseään romaanissaan Pohja. Hän etsii tinkimättä, autofiktion keinoin, syitä masennukseensa ja pakkomielteiseen käytökseensä.

 Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti ja kiihotti minua niin paljon. Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa”, Laura Gustafsson kirjoittaa pienoisromaaninsa liepeessä.

Ja pitää sanansa. Harvoin olen saanut lukea näin vilpitöntä ja vereslihaista tekstiä. Gustafsson kuvaa ja diagnostisoi suhdettaan kahteen elämänsä sairauteen: masennukseen ja alistumiseensa patriarkaalisen kulttuurin käytäntöihin. 

Hän sukeltaa niiden alkujuurille, pohtii mistä ne syntyvät ja kuvaa, miten niiden kanssa sinnitellään.

Kielikuvat rinnastavat oman pahan olon maailman ja luonnon tilaan. ”Joskus sisälläni kasvoi sademetsä, mutta suuryhtiöt, karjanrehunkasvattajat ja muut rikolliset hävittivät sen. Kaikki mielenkiintoinen ja kirkasvärinen on poissa.

Itsesäälissä hän ei kuitenkaan piehtaroi. Ja vaikka ote on analyyttinen, kyse ei silti ole dokumentista. Hänen omien sanojensa mukaan Pohja (Into) on kaunokirjallinen teos, joka etsii uusia tapoja tehdä autofiktiota, luoda läpinäkyviä tarinoita.

Laura Gustafssonin edellinen romaani
 Korpisoturi oli Tulenkantaja-
palkintoehdokkaana.
Päähenkilö on 34-vuotias yhden lapsen yksinhuoltaja, jolle ”minä” on työkalu. ”Jotkut minät, sellaiset kuin omani, saavat rehottaa ryöstöviljelyyn saakka, toisten on tyydyttävä kukkimaan varjossa.” 

Raadollinen kerronta sujuu notkeasti, nopeat käännökset elävöittävät tekstiä, luovat tahatonta huumoriakin.

Mutta aiheet eivät ole helppoja: viiltelyä, lääkkeitä, alkoholia, bulimiaa. Masennus on tuttu turvapaikka, jonne voi aina vetäytyä. Siellä saa olla yksin. Ja vaikka miehet monesti inhottavat, pakkomielteinen käytös ajaa aina uusiin suhteisiin.

Promiskuiteetti on keino saada läheisyyttä mutta samalla pitää toinen etäällä.” Miehen halu on kohteliaisuus, johon on vastattava riisuutumalla. Niinpä antautumisessa on enemmän alistumista kuin vapaata tahtoa.

Romaanissa ei etsitä tilanteeseen parannuskeinoja – terapiasta ja mielialalääkkeistä ei ole apua – sillä ne hoitaisivat vain oireita. On sukellettava syvälle, pohjaan asti, pimeyden ytimeen, josta kaikki alkoi.

Yksityiskohta Marikka Kiirikoffin
maalauksesta 4:12.
Muistista tihkuu välähdyksiä, tunnelma jostain, ”minkä ei kuuluisi tapahtua” (…) Missä on hetki, joka määrittää kaiken jälkeenpäin koittavan. Milloin hetki, josta hiljaisuus alkaa.”

Vaikkei Pohja olekaan selviytymistarina, se ei ole vailla toivoa. Pohjalta voi ponnistaa kohti valoa, ymmärrystä. Voi nousta seisomaan omille jaloilleen. 

Pohja on itsensäpaljastuskirja, joka kertoo yleisempää ihmisyydestä, antaa lohtua lukijalle: Et ole yksin ongelmiesi kanssa, meitä on monia muitakin. ”Ihmiset ovat kuitenkin aika samanlaisia.”

Laura Gustafsson: Pohja. Into.  2017. 141 s.
Marikka Kiirikoffin maalauksia ARTag Galleryssa 
26. 11. saakka.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto 2017

Finalistit estradilla Helsingin kirjamessuilla

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoisteokselle jaetaan 16. marraskuuta. Lupaavia kirjailijakandidaatteja haastateltiin Helsingin kirjamessuilla.

Kisaan lähetettiin tänä vuonna 70 esikoisteosta kilpailemaan 15 000 euron suuruisesta palkinnosta. Näistä loppusuoralle valikoitui 10 teosta, seitsemän romaania, kaksi runoteosta ja yksi novellikokoelma.

Valintaraadin puheenjohtajan Antti Majanderin mukaan vuoden sato oli tasokas. Hänen ohellaan voittajan valitsevat Suvi Ahola, Sanna Kangasniemi, Juhani Karila, Eino Santanen sekä viime vuoden voittaja Hanna Weselius.

Kymmenen finalistia kertoi teoksensa synnystä kirjamessujen Aleksis Kivi -lavalla. Moni koki kirjoittamisen oleelliseksi osaksi elämäänsä, jopa syyksi elää. Tällaisella intohimolla syntyy oivallisia teoksia.

Taidemaalari Maaria Oikarisen Lucian silmät -romaanin (Arktinen Banaani) lähtökohta oli mania. Aihetta hän kuvaa kaksisuuntaista mielialahäriötä sairastavan taidemaalari Jannan kautta. Mania on energinen, luova tila, mutta johtaa pahimmillaan psykoosiin ja sairaalaan.

Sen aikana mielikuvitus hurjistuu, kielikin muuttuu, niinpä maanikon puhe on kuin kalevalaista runonlaulantaa. Mutta romaanissani on myös huumoria. Jollen itse olisi kokenut teostani hauskaksi, en olisi pystynyt sitä kirjoittamaan.

Työtoiminnan ohjaaja Ari Räty osallistuu kisaan dekkarilla Syyskuun viimeinen (Tammi). Niitä harvemmin tapaa tässä yhteydessä.
Faijani on ollut töissä Gummeruksella ja hän vinkkasi minulle: ”Dekkareilla on matala matalin julkaisukynnys. Keskity siihen.”

Romaani sisältää rankkoja tapahtumia, nuoriin tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Räty ei kuitenkaan halunnut kuvata tarkasti, mitä tapahtui ja miltä se tuntui, vaan rankkuus syntyy siitä, että lukija kuvittelee tapahtumat omassa päässään. 
Kyse on myös poikien välisestä ystävyydestä. Nuorena viihdyin omissa oloissani, mutta oli myös tärkeää tulla hyväksytyksi.

Majander kertoi voineensa pahoin lukiessaan kääntäjä Pauli Tapion runokokoelman Varpuset ja aika (Poesia) inferno-osuutta. ”Oliko pakko”, hän tiedusteli kirjoittajalta.

Anteeksi, ei ollut pakko. Halusin luoda kollaasin väkivaltaan liittyvistä ajatuksista. Yrittää ymmärtää, mitä historiassa on tapahtunut ja rinnastaa sitä nykyhetkeen. Katson tiettyä asiaa ja sen jälkeen, minkä ajatuksen se herättää ja tarkastelen sitä. 

Jatkan samaan tapaan, kirjaan matkan ja sen lopputuloksen. Näin mietiskelemällä runon puhuja etsii mielekästä tapaa olla olemassa.

Sanataideopettaja Marjo Katriina Saarisen romaanin Kerrottu huone (Teos) päähenkilö on menettänyt puolisonsa ja tekee surutyötä psykiatrin vastaanotolla. Psykoterapia on perusteellisin itsetutkiskelun muoto, ja Saarinen halusikin tutkia, voisiko sen avulla porautua vain yhden ihmiseen mieleen syvälle, hulluuteen asti.

Romaanilla ei ole ratkaisua. Pyrin siinä realismin tuolle puolen kohti absurdismia. Unessa toiveet toteutuvat, ja siitä tulee kauhu.


Vapaan kirjoittajan Tuuli Salmisen elämässä oli vaihe, jolloin hän mietti kuolemaa omasta ja kuolevan näkökulmasta. Aiheesta syntyi romaani Surulintu (Like). Siinä syöpään kuolevan miehen ympärillä kolme naista, vaimo, sisar ja tämän tytär, taistelevat reviiristä.

Vaimosta ei ole helppo pitää. En minäkään haluaisi, että Ellen asuisi naapurissa. Kuoleman odotus on jännitteinen tila. Halusin luoda sen rinnalle jotain yhtä jännitteistä, mutta mukana on myös pilkahdus toivoa.

Toimittaja Olavi Koistisen novellikokoelman Mies joka laski miljardiin (Kosmos) pakkomielteiset nuoret miehet ovat uppoutuneet omiin kummallisuuksiinsa. Yksi päättää laskea miljardiin, toinen haluaa lehmäksi. Kuuluuko kirjoittaja itse joukkoon, entä onko nörttiys uusi normaali?

Rakastan tietokonepelaamista ja olen joutunut opettelemaan sosiaalisuutta. Lehmäksi en ole halunnut, mutta joksikin toiseksi ihmiseksi kyllä. Nörttiys on uutta idividualismia, nörtit ovat nykyajan rocktähtiä.

Ossi Nyman nousi otsikoihin ideologisesti työttömänä. Aiheesta syntyi omakohtainen romaani Röyhkeys (Teos). Kolmiosaisen kirjan päähenkilö tavataan Bruce Springsteenin konsertissa ja työkkärin aktivointikurssilla kunnes hän alkaa kirjoittaa.

Kakkososan kirjoitin paikan päällä ja pyrin siinä totuuteen, vaikkei siihen voi päästäkään. Kyse on muutoksesta, jossa sairastun kunnianhimoon, minusta uhkaa tulla kirjailija. Hyvästi vapaus ja onnellisuus.

Kuvataiteilija Silja Kejosen runokokoelman Vihkilumen talo (Otava) tunnelma on melankolinen. Kysymykseen, miksi kirjoitat Kejonen vastasi: ”Koska maalaan.” Hän on samoilla linjoilla Oikarisen kanssa.

– Maalaaminen on sanatonta toimintaa, siinä sanat katoavat, se on irti kielestä. Mutta taiteilija tarvitsee myös sanoja tavoittaakseen toisen.

Runojen puhuja puhuu Fridalle (Kahlolle?), itselleen ja kirjoittaa tyttärelleen. Yrittää kurkottaa toista kohti, luoda yhteyttä muiston, puhutun ja ajatellun välille. Runoissa toistuva kehotus Jatka on toive, että puhuja ei keskeytä, mutta se on tarkoitettu myös toiselle.

Kun kirjallisuudenopiskelija Annastiina Storm päästi irti itsesensuurista, syntyi hirviöperheestä kertova romaani Me täytytään valosta (S&S). Sen eri teksteissä puhuvat päät ovat vuorollaan äänessä, lapset, äiti, isovanhemmat ja satuhahmot. Kuoro on moniäänisyydessään ihastuttava.

Kuten monen palkintoehdokkaan teoksessa Storminkin romaanissa on kyse kommunikoimattomuudesta, yhteyden puutteesta. Entä mikä neuvoksi kaltoinkohdellulle äidille? Hän alkaa teoksessa jo rohkaistua. Lopettaa uhrina olemisen.

Mainosgraafikko Heikki Kännön romaani Mehiläistie (Sammakko) sisältää kaikkea, mitä Majander kertoi inhoavansa, shamanismia, okkultismia ja muuta huttua. Silti hän piti kirjasta kovasti, se haastaa ajattelemaan toisin.

Alkujaan Kännön tarkoitus oli laatia mysteeriromaani Joseph Beuysta ja hänen taiteestaan, mutta: Pääni on mielikuvitukselle altis, joten mietin, voisinko tehdä sen kaunokirjallisessa muodossa.

Mehiläistiessäkin on kyse eräänlaisesta kommunikaatiosta. Mistä sen nimi tuli? Beuys käytti taiteessaan paljon mehiläisvahaa. Muinaisgermaanisen tarun mukaan mehiläiset vievät kuolleen sielun taivaaseen, toimivat lossina aikakausien välillä.

Kännö uskoo, että jos jokainen ajattelisi kuin taiteilija juonien kautta, voisimme rakentaa paremman tulevaisuuden. Kirjailijat ovat tässä eturintamassa, siispä luetaan, mitä heillä on sanottavaa.
Finalistien esittely Helsingin Sanomissa.