torstai 24. marraskuuta 2016

Hanna Weselius: Alma!


 ”Sävellä, minä rukoilen”

Hanna Weselius voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon romaanillaan Alma! Sen lyyrinen kieli ja rujo todellisuus paiskaavat kättä ja luovat omaäänisen kuvan ajasta, jota elämme.

Alma! voitti myös Kirjan vuosi 2015 -
kirjoituskilpailun.
Hanna Weselius kertoi Hesarin haastattelussa kirjansa teemojen ja kysymysten piinanneen häntä yötä päivää. Alma (WSOY) on yritys ymmärtää niitä ja keskustella niistä muiden kanssa. Tässä hän onnistuu. Sadan vuoden aikajanalla liikkuvassa, ohuessa 210 sivun teoksessaan hän käsittelee vaikeita aiheita terävästi ja kiehtovasti. Elävä kieli imaisee lukijan kuin huomaamatta mukaan tarinaan, pohtimaan, kommentoimaan ja keskustelemaan.

Alma, yksi romaanin kolmesta päähenkilöstä, tunnetaan paremmin säveltäjä Gustav Mahlerin vaimona kuin itse säveltäjänä. Tästä romaanissa on kyse. Miksei ihminen toteuta itseään sen sijaan, että ripustautuu muihin? Naisille tämä ripustautujan rooli on historian saatossa langennut kuin luonnostaan.

Ehtona Alman ja Gustavin avioliitolle oli, että Alma lopettaa luovan työnsä. ”Parempi ettet sävellä ollenkaan, se ei muuten sovi aviossa olevalle naiselle”, totesi Mahler vaimolleen. Mutta entä suuren säveltäjän kuoleman jälkeen? Alma oli vapaa tekemään mitä halusi, mutta ajautui yhä uusiin avioliittoihin ja suhteisiin. Eikä säveltänyt.

Alma Mahlerin (1879-1964)
nuoruudenkuva.

Tämä raivostuttaa teoksen toista päähenkilöä, lakimiestä – joka on nainen – ja ihan toista maata. Hän hoitaa työkseen miesten kolhimien naisten asioita, eikä voi ymmärtää, miksi naiset suostuvat alistumaan. Hän on teoksen iskevä kertojan ääni kaikkitietävän kertojan ohella. Näin hän astuu kirjan sivuille: ”Kovin kauan ei pilvisen kevätaamun valo ehdi rauhassa valua ikkunasta työpöydälle, kun jo ovi lennähtää auki. Sieltä lakimies puskee sisään takinliepeissään aamun viileys.”

Weselius on valokuvaaja ja sen huomaa. Tekstin ilmeikkyys ja sen luomat kielikuvat ihastuttavat: ”Alma sulkee ikkunan, se välähtää, ja katoaa huoneeseen.” Yksi pieni lause kertoo tapahtumasta enemmän kuin useampikin valokuva.

Kolmantena tarinassa haahuilee Aino, kuvataiteilija, joka ei saa otetta elämästään. Hän valmistelee näyttelyä, mutta itsekritiikki on ankaraa: ”Mukamas vahvaa, mutta tosiasiassa katsetta väistävää viivaa, pelkkää valetta, pelkkä rähjäinen rikospaikka.”

Aino tuo mukanaan uutisia kaapatuista nigerialaisista koulutytöistä ja kumiveneellä henkensä kaupalla pakenevista turvapaikanhakijoista, kaikesta siitä, mikä maailmassa on vialla. Eikä hänellä itselläänkään kahden tytön yksinhuoltajana mene häävisti. Isät ovat kadonneet tyttöjen elämästä aikoja sitten.

Hanna Weselius työskentelee
valokuvataiteen yliopiston-
lehtorina.

 Hänen ongelmansa on päinvastainen kuin Alman. Ainokin olisi valmis suhteeseen, muttei osaa tarttua siihen, kun se olisi tarjolla. Ja vaikkei hän neljään vuoteen ole ollut lähelläkään miestä, toive elää. Ja kun se jälleen kerran osoittautuu toiveuneksi, hänen maailmansa romahtaa. Emme me pitkälle ole vuosisadassa edistyneet, tuntuu Weselius tuumivan.

Yksi kirjan satuttavista teemoista on nettiavaruudessa vellova naisviha. ”Löysä ja muodoton tasapaksu löllöhanuri, en panisi.” Aino ei saa silmiään irti keskusteluketjusta. Mistä luolasta tämä kiilusilmäisten idioottien pataljoona oikein on ryöminyt hehkuville näyttöruuduille? Weseliuksella on kysymykseen yksi käypä, yllättävä vastaus.

Alun irralliset tarinat löytävät vähän kerrallaan toisensa ja luovat kokonaiskuvan, jota ei ole mukava katsella. Mutta tosi se on ja siitä sen kiinnostavuus syntyy. Silti Alma!: n henki on yllättävän kepeä, peräti hauska. Ja toivoa paremmastakin on, sen Aino lupaa: ”Ehkä tyttärille maailma tulee olemaan erilainen. Ehkä niille maailma vastaa niin kuin ne huutavat. Sen pienen mahdollisuuden eteen on tehtävä kaikki, kaikki.

 Hanna Weselius: Alma. WSOY.  2016. 210 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti