perjantai 20. huhtikuuta 2018

Leena Krohn: Kadotus


Kirjoitus on ajatuksen tytär

Leena Krohnin kyky nähdä, ajatella ja pukea oivalluksensa sanan taiteeksi häikäisee jälleen uudessa romaanissa Kadotus.


Jo Marjaana Virran suunnitteleman Leena Krohnin Kadotuksen (Teos) uteliaisuutta herättävä kansi – josta on kadonnut sekä kirjailijan että teoksen nimestä o – lupaa lukuelämystä. Eikä suomalaisen nykykirjallisuuden suuri klassikko petä odotuksia tälläkään kertaa.

Matkalle lähdetään Emily Dickinsonin säkeiden saattelemana:

     ja kun on päivä elokuun,
ken olet, minä ken?

Helsinkiä muistuttavassa kaupungissa vietetään elokuista taiteiden yötä, eikä silloin elämyksiltä voi välttyä. Markkinahumun, esityslavojen, myyntikojujen ja performanssien sokkeloissa vaeltelevat ihmiset, niin perheet, bakkantit kuin kaapunaiset, ihmettelevät kokemaansa ja näkemäänsä.

Ja jos jonkinlaisia taideteoksiksi nimettyjä teelmiä nähtäväksi tarjoutuu: virkattu vagina esimerkiksi ja omatoimisesti amputoitu vasen käsi, jonka tilalle uuden ajan jälki-ihminen on installoinut digitaalisen automaattikäden.  Puhelinkopissa alaston nainen kiemurtelee raatokärpästen piinaamana. Oveen on kiinnitetty lappu ANYTHING GOES BUT NOTHING MATTERS.

– ”Kosmopoliittista meininkiä”, joku toteaa. Krohnin satiiri osuu ja hymyilyttää. Kenties nykytaiteen tehtävä todella on ”herättää keskustelua, pettää odotuksia, murskata vakaumuksia ja rikkoa sopimuksia”, kuten yllätysmunan luoja julistaa.

Leena Krohn voitti Finlandia-
palkinnon teoksellaan Matemaattisia
olioita tai jaettuja unia vuonna 1993.
Kuva: Katri Lassila
Taiteen harhoista ja illuusioista siirrytään Krohnin omimmalle alueelle, todellisuuden luonteen pohtimiseen. Ja siihen taiteiden yö tarjoaa mainion näyttämön. Sillä juuri tuolloin ihmiset kadottavat tavaroitaan, joille Krohn taikoo elämän kaupungin löytötavaratoimiston Kadotuksen kirjurin avustuksella.

Hänelle aine ja ajatus eivät ole toistensa vastakohtia, ”sillä onhan jokainen tavara ensin ollut ajatus ja mielikuva”. Esineet kertovat kirjurille myös kadottajistaan, heidän toiveistaan ja kohtaloistaan.

Älypuhelimensa hukannut on menettänyt sen myötä myös identiteettinsä, peräti itsensä, liukunut tavoittamattomiin. Rannekellosta sentään on jäänyt kadottajansa ranteeseen hihnan painama vaalea raita. Aika kuitenkin on häneltä kadonnut, sillä eihän sitä ole ilman mittaria.

Krohn avaa soljuvalla, kauniilla kielellään monia ajatuspolkuja, joita lähtisi mielellään seuraamaan pidemmällekin, kunnes taas uusi kertomus täydentää kokonaiskuvaa ja vie ajatukset jälleen uusille urille.

Näin käy, kun dosentti paljastaa ystävättärelleen todellisuuden perimmäisen luonteen: se on matematiikkaa, informaation virtaa, niin kuin me ihmisetkin. Treffit eivät pariskunnan todellisuutta koskevien eriävien näkökulmien johdosta pääty onnellisesti.

Se että oli olemassa ideoiden ikuinen maailma ja että viime kädessä vain se oli todellisuutta, ei vähentänyt hiukkaakaan inhimillisen maailman rasituksia”, dosentti miettii, samalla kun hopeinen lusikka kilahtaa katukiveykselle kuin pieni tiuku.


Osa Jaana Pauluksen litografiasta
Human Parasite II.
Kirjurin – onko hän Krohnin alter ego? – näkemys siitä, minne olemme menossa, ei lupaa hyvää. Tulevaisuusskenaariota ei hänen mielestään tarvitse tilata filosofilta, sillä jo kaatopaikka antaa kattavan raportin nykytilastamme ja kohtalostamme.

Se, mitä me yritimme hävittää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme.”

Ilmenee, että kirjurilla ja minulla on sama lempiesine: kynä. Voisiko sen avulla pelastaa maailman, ”sillä kynän kärjessä piilee yhä kaikki, mikä on inhimillistä”. Kirjallisuudessa on kyse todellisuudesta, siitä mikä on totta. Se on jakamista, todistus siitä, että toinen ihminen on olemassa.

Kadotuksen kirjailijan kanssa Krohn on varmasti samaa mieltä. ”Kirjoitus on ajatuksen tytär. Huomatkaa: ajatuksen! Sillä merkkejä ei tarvita, ellei ole merkitystä. Vain ajatus antaa merkeille elämän.

Ohut, vain 159-sivuinen viisas kirja on niin rikas ajatuksista ja tunnelmista, ettei soisi sen päättyvän. Siihen haluaa palata, löytää uusia merkityksiä, ensilukemalta huomaamatta jääneitä kirkkaita ajatuksia.

Samaan aikaan Kadotuksen kanssa ilmestyi Helsingin yliopiston suomalaisen kirjallisuuden professorin Pirjo Lyytikäisen esseekirja Leena Krohnin laajasta tuotannosta Pilviä maailmanlopun taivaalla – Leena Krohnia lukiessa. Se on hänen mukaansa ”saanut alkunsa Krohnin fantasian ja tyylin viettelyksistä ja niistä inspiroivista ajatuksen poluista, joille hänen teoksensa ovat minua johdattaneet”.

Yhdyn sydämestäni hänen loppukaneettiinsa, mitä Krohn lukijalle tarjoaa. ”Olennaisen vaaliminen kumpuaa kauneuden, pyhyyden ja luonnon arvon kokemuksista. Vaikka silmiä ei suljeta vastenmielisen todellisuuden ja ihmisten hulluuksien edessä, kauneuden säteily muistuttaa elämän yltäkylläisyydestä – siitä mikä voisi olla ilon valtakunta.”

Leena Krohn: Kadotus. Teos, 2018. 159 s.
Pirjo Lyytikäinen: Pilviä maailmanlopun taivaalla – Leena Krohnia lukiessa.
 Teos, 2018. 224 s.
Jaana Pauluksen näyttely Verhottu maisema Galleria Duetossa 13.5. saakka.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Lastenkirjojen syvällisempi sanoma


Antti Nylén ja Kiti Kokkonen yllyttävät lapsia itsenäiseen ajatteluun ja käsillä tekemiseen teoksissaan Eino ja suuri possukysymys sekä Tanhupallon askartelukirja.


Esseistinä ja kääntäjänä kunnostautuneen Antti Nylénin mielessä oli pitkään muhinut ajatus lastenkirjan tekemisestä. Homma pääsi vauhtiin, kun mukaan ideointiin ja kuvittajaksi tuli graafinen suunnittelija Ilja Karsikas. Lisää draivia antoi Eino ja suuri possukysymys -kirjan (Otava) vahva näkökulma kasvissyönnin puolesta.

Kirjakauppa Niteen julkistustilaisuudessa Nylén tunnusti vähätelleensä aiemmin fiktion kirjoittamista, mutta huomasi pian olleensa väärässä. Eikä lastenfiktiota kirjoittaessakaan pääse hänen mielestään yhtään helpommalla, sillä se vaatii saman verran ajattelua ja työtä.

Juuri ensimmäisen luokan aloittaneella 7-vuotiaalla Einolla on edessään vaikeiden ratkaisujen vuosi. Isänsä ja Hiski-kissan kanssa kolmistaan elelevä Eino on vakava poika, joka ”loi omassa huoneessaan kokonaisia maailmoja, joissa kaikki oli toisin kuin siinä maailmassa, joka isää tuntui kiinnostavan”.

Arki mullistuu, kun Eino saa Vihtori-enoltaan lahjaksi oudon paketin. Sen sisältä ei pullahdakaan ihan tavallista lelua vaan puhuva possu, joka ilmoittaa nimekseen Pulla! Se juttelee monimutkaisia ja samalla päivänselviä asioita, jotka saavat Einon pohtimaan ruokaa ja syömistä ihan uudesta vinkkelistä.

Eläin on mikä tahansa sellainen olento, joka haluaa elää”, Pulla aivan oikein määrittelee. Ja jatkaa: ”Monet asiat ovat hyvin yksinkertaisia, niistä tehdään monimutkaisia sellaisilla sanoilla kuin ihminen ja eläin.”

Ilja Karsikas ja Antti Nylén
kirjakauppa Niteen tilaisuudessa.
Nylén ujuttaa sanomansa taitavasti kiinnostavan ja vetävän tarinansa punaiseksi langaksi. Vuoden mittaan Eino havahtuu huomaamaan, että asioihin voi vaikuttaa: ei ole pakko syödä ystäviään, jotka haluavat elää. ”Tästä lähtien syön vain ruokaa”, hän ilmoittaa.

Niinpä kekkereihin katetaan soijanakkeja, tofukokkelia, seitanpaistia, ratatouillea, kuskusia, papupataa ja linssikeittoa, oliiveja ja kasvihampurilaisia. Fiksut juhlat umpihullussa maailmassa voivat alkaa.

Mutta entä Tanhupallo, mitä tekemistä sillä on Pulla-possun kanssa? No, ilmiselvästi vaaleanpunainen väri ja sympaattinen pyöreys. 

Mutta muutakin yhteistä heiltä löytyy ja paljon tärkeämpää. Kumpainenkin kannustaa lapsia käyttämään omaa päätään ja käsiään.

Näyttelijä, kirjailija Kiti Kokkosen esittämä sketsihahmo 5-vuotias Tanhupallo-tyttönen voitti TV:n Putous-ohjelman alkuvuonna ja nousi yleisön suosioon. Miltä kuuluisuus tuntuu? häneltä tiedusteltiin ohjelmanteon tuoksinassa syntyneen Tanhupallon askartelukirjan (Docendo) julkistamistilaisuudessa Mumin Kaffessa Kruununhaassa.


”Kaikki on voittajia – ei se silleen tuntunut”, Tanhupallo vastasi vaatimattomasti ja pyöritteli Karvamatoaan. Ja lisäsi, että on ihan pienestä saakka askarrellut mottonaan ”kaikesta voi tehdä kaikkea”. 

Tanhupallo tunnusti myös aina himoinneensa leluja, mutta koska maailma tukehtuu muoviin, rupesi itse askartelemaan lelunsa kierrätysmateriaaleista.

24 vinkeää askarteluohjetta on jaettu kolmeen vaikeusasteeseen tosi helpoista ”saattaa mennä hermo” -kategoriaan. Tanhupallo opastaa muun muassa miten vessapaperirullista syntyy pelonestokiikarit, joita aikuisetkin voivat käyttää. ”Siin on ne sydämet – niist tulee hyvä mieli”, Tanhupallo kommentoi.

Syötävän rannekorun voi pujotella herneistä ja jos tykkää leikkiä vaikkapa Pulla-possua, sen nenän teko-ohjekin kirjasta löytyy. Vinkkejä jäi kuitenkin varastoon vielä niin paljon, että jouluksi on luvassa uusi askartelukirja. Eikä ohjeita tarvitse kirjaimellisesti noudattaa, niitä voi käyttää inspiraation lähteinä ja keksiä ihan omia tekeleitä.

Mutta älylaitteista Tanhupallo ei tykkää: ” Niist katot vaan mitä muut on tehny, kun askartelet ja fundeeraat itse, oma mieli kehittyy.” Pulla-possu vakuuttaa olevansa ihan samaa mieltä.

Antti Nylén – Ilja Karsikas: Eino ja suuri possukysymys. Otava, 2018. 96 s.
Kiti Kokkonen: Tanhupallon askartelukirja. Docendo, 2018. 64 s.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Loppusuora vedetään täysillä


Minna Lindgren: Vihainen leski

Minna Lindgren ravistelee taas hulvattomaan tyyliinsä vallalla olevia stereotypioita. Vihainen leski leiskauttaa käsitykset vanhuksista ja eläkeläisistä aivan uudelle tasolle.

Ulla-Riitta Rauskio on suorittanut elämäänsä tunnollisesti: porannut hampaita, synnyttänyt vaivalla kaksi lasta ja hoivannut kasvikseksi taantunutta aviomiestään omaishoitajana 12 vuotta. Nyt vihdoin tämän kuoltua hän on vapaa elämään omaa elämäänsä 74-vuotiaana.

Mutta miten? Ulliksen identiteetti on hakusissa, sillä hän on koko ikänsä toteuttanut muiden toiveita. Onneksi avuksi ilmaantuu kaksi viriiliä ja vastuutonta nuoruudenystävää: leiskuva baarikärpänen Pike ja reipas ja rehevä Hellu.

Kolmikko sukeltaa saman tien skumpan kuohuihin Ikivihreän lihamarkkinoille. Sydämentahdistajat, titaanilonkat ja rintaimplantit eivät vauhdikkaiden eläkeläisten menoa hidasta. Ulliksen uuden elämän estoton meno jatkuu yökylässä Valtosen luona Keravalla Viagran siivittämänä.

Nämä eläkeläiset elävät tavalla, josta teinit voivat vain haaveilla: on oma kämppä, tilille putkahtaa rahaa, vaikkei töitä teekään, eikä tietoakaan kotiintuloajoista tai raskaudenpelosta. Ja vaikka Tilastokeskus niputtaakin kaikki eläkeläiset samaksi kuolemaan valmiiksi ryppääksi, ikäluokkaan 65 ja viiva, 65-, moni tähän kategoriaan kuuluva viettää elämänsä parasta aikaa.



Kaikkia tällainen totuttuja normeja rikkova villi ja vapaa käytös ei miellytä. Ulliksen keski-ikäisten lasten mielestä äidille sopivaa puuhaa olisi torkkupeiton virkkuu ja perhealbumin valokuvien järjestely. Heitä ei näkynyt mailla halmeilla, kun äiti olisi tarvinnut apua miehensä hoidossa. Mutta Susanna ja Marko pelmahtavat paikalle välittömästi, kun kyse on perinnönjaosta, hoitotahdosta ja äidin loppusijoituspaikasta. Eli rahasta.

Minna Lindgrenin huumori puree yhtä koukuttavasti kuin Ehtoolehto-trilogiassa, jonka yhdeksänkymppiset sankarittaret ihastuttivat paitsi Suomessa myös maailmalla. Vihaista leskeäkin (Teos) lukiessa toistuvat naurunpurskahdukset siivittävät menoa, kun tuiki tavallinen arki muuttuu sen sivuilla tragikoomiseksi ilotulitukseksi.

Minna Lindgren on monipuolinen kirjailija
ja toimittaja. Kuva: Johanna Kangasmaa
Mutta Lindgrenin kirjoissa kyse ei ole vain hauskuuttamisesta. Taustalla on tiukkaa kritiikkiä nykyistä maailmanmenoa kohtaan. Ulliksen hillityn ja kiltin ulkokuoren sisällä kiehuu toinen, patoutunut ääni, joka paljastaa raadolliset ajatukset, joita hän ei ole tohtinut lausua ääneen. Tämä varaventtiili pippuroi tarinaa mainiosti.

Vain itsekäs ihminen kärrää läheisensä hoitolaitokseen, niin kiljutaan kaikkialla. Lähimmäisenrakkaus, perkele. Säästötalkoiden strategiaa, jumalauta, vedota lähimmäisenrakkauteen, kun yhteiskunta ei enää välitä heikoimmista.”

Purevan kritiikin ohella Vihainen leski kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, kuolemastakin. Tarinan myötä Ullis alkaa vähitellen rakentaa oman näköistä elämää. 

Markon ”toisen tuotantokauden tuplapotti”, toisen vaimon kanssa saadut kaksoset, Pisara ja Sammal, ovat tässä suureksi avuksi.

Sammal, Pisara ja minä emme välittäneet tosikoista keski-ikäisistä tärkeilijöistä. Me 4- ja 74-vuotiaat olimme vapaita sieluja, me osasimme tarttua hetkeen ja ottaa ilon irti sieltä, missä sitä oli tarjolla, milloin mistäkin.”

Minna Lindgren: Vihainen leski. Teos, 2018. 247 s.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu – Venäjää kotikäyttöön


Kurkistus krimiturkin sisälle

Hannu Mäkelän tositarinat tavallisten venäläisten arjesta tuovat itänaapurit iholle. Ruohonjuuritasolta sujahdetaan sujuvasti venäläisten klassikkokirjailijoiden seuraan pohtimaan elämän peruskysymyksiä.


Kun Finlandia-palkittu, tuottelias kirjailija Hannu Mäkelä meni naimisiin venäläisen naisen kanssa, hänelle jo vuosikymmenten varrelta tuttu maa tuli entistä läheisemmäksi. Mäkelästä tuli osa venäläistä sukua – niin hyvässä kuin pahassakin.

Lentokoneita putoaa, journalisteja, poliitikkoja ja entisiä vakoojia kuolee oudoissa olosuhteissa. Krimi on miehitetty ja Itä-Ukrainassa käydään sotaa. Karhu on vetänyt krimiturkin ylleen, eikä Putinin jyrähtelevin lausuntojen mukaan aio sitä milloinkaan riisua. Ei ihme, että Venäjää katsotaan nyt karsaasti monelta suunnalta.

Ymmärtäen ja ongelmat tiedostaen sujuva kynänkäyttäjä tarjoaa lukijalle kirjassaan Krimiturkkinen karhu (Kirjapaja) monipuolisemman kuvan Venäjästä antamalla paikallisten ystäviensä kertoa näkemyksiään.

Lempeällä huumorilla hän kirjaa myös omia kokemuksiaan. Ja mitenpä muutenkaan: ”Tragikomedia on tavanomaisimman lajityypin nimi tässä maassa.”

Värikkäitä variaatioita arjen sankareista kirjassa piisaa, sillä: ”Onhan niin, että naapurissa mahdottomatkin kuviot toimeentulossa ja elämisessä jäävät jokaisen ihmisen ikiomille harteille. Muuta hän tuskin omistaakaan.”

Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on maassa aina ollut ja pysyy. Tilanne ei Neuvostoliiton ajoista ole juuri muuttunut. ”Jo tuolloin yläluokalla tässä luokattomassa yhteiskunnassa pyyhki hyvin.”

Arki on ankaraa, mutta myös hyvää elämää löytyy, kun sen oikein oivaltaa. Helteisen Sotshin palmujen katveesta siirrytään Mäkelän lempikaupunkiin Pietariin. Suolle perustetun Pohjolan Venetsian kaduilla ja kujilla voi ihailla romanttista arkkitehtuuria, Kapella ja Filharmonia tarjoavat ilta toisensa jälkeen klassisen musiikin elämyksiä. Ja sillat Nevan yli nousevat joka yö tunnollisesti vuorotellen ja päästävät juhlavalaistut alukset lipumaan kohti Laatokkaa.



Näissä tunnelmissa on hyvä hypätä Hannu Mäkelän seurassa kiesien kyytiin jäljittämään venäläisiä klassikkokirjailijoita. Ensimmäisenä tapaamme hänen idolinsa Anton Tsehovin, jota nykyään pidetään novellin ja näytelmän uudistajana.

Yksi hänen kertomuksistaan, Aro, on meille molemmille ylitse muiden. ”Alussa se oli minulle vain matkaa kuvaava yksinkertainen tarina, lopulta itse elämä. Muistelen, että jopa Antti Hyry, kirjallisuutemme suuri klassikko, piti Aroa Tsehovin parhaana kertomuksena.”

Saamme myös pätevän määritelmän klassikkokirjalle: ”Klassikko on kirja joka ei koskaan lopeta sanomasta sitä mitä sillä on sanottavaa.” Klassikko kestää aikaa, ja kuten Mäkelä huomauttaa, vaikka sen kuvaama maailma on kauan sitten kadonnut, klassikko itse ei ole hetkeäkään vanhentunut. Älylaitteita tulee liukuhihnalta, Tsehov tarvitsi vain palan paperia ja kynän luodakseen maailmoja, jotka me tunnistamme.

Tämä pätee myös lempikirjoihin. Niihinkin voi aina palata, avata mistä kohdasta tahansa, ja ne heräävät henkiin. Vaikkei niihin olisi vuosiin tarttunut, pelkästään tieto niiden läsnäolosta oudosti rauhoittaa. Niin vahva on kirjallisuuden lumo.

Hannu Mäkelä nimitettiin taiteen akateemikoksi vuonna 2016.
Finlandia-palkinnon hän voitti vuonna 1995.

 Krimiturkkista karhua lukiessa tuntuu kuin istuisi hämärtyvää iltaa höyryävän teelasin äärellä Hannu Mäkelän seurassa pohtimassa maailmanmenoa ja elämän tarkoitusta. Vastauksia ei tarvita, sillä kuten Mäkelä kirjassaan toteaa: ”kirjailijan tehtävänä ei ole antaa vastauksia, vaan kuvata ja herättää kysymyksiä.” Tämän Mäkelä taiten tekee sympaattisessa kirjassaan.

Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu – Venäjää kotikäyttöön. 
Kirjapaja, 2018. 187 s.
Hannu Mäkelän sivut.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Atte Kaleva: Jihad ja terrori


Ajankohtainen perusteos islamilaisesta terrorismista

Atte Kalevan Jihad ja terrori -kirjaa on odotettu. Se on ensimmäinen suomalainen yleiskatsaus islamin väkivaltaisesta jihadistisesta salafismista. Teos avaa sen historiaa, ajattelun kehitystä ja logiikkaa.



Suomessa keskustelu islamista, terrorismista ja maahanmuutosta on pahasti polarisoitunutta. Toisessa ääripäässä rajakit vaativat rajoja kiinni, suvakit puolestaan kieltäytyvät näkemästä islamissa mitään kielteistä, jihadismin tutkija Atte Kaleva totesi kirjansa julkistamistilaisuudessa Otavassa.

Näiden ääripäiden välinen dialogi on olematonta. Kaleva haluaakin avata kiihkotonta keskustelua aiheesta sen oikeilla termeillä. Repivät otsikot ”muslimiterroristeista” vain samentavat kuvaa. Kaikki muslimit eivät tietenkään ole terroristeja eivätkä hyväksy heidän tekojaan, mutta toisaalta kaikki väkivaltaan uskovat jihadistit ovat muslimeja.


Atte Kaleva tuntee ääri-islamistit paremmin kuin kukaan toinen suomalainen. Hänellä on heistä peräti henkilökohtaista kokemusta jouduttuaan kenttätutkimusta tehdessään vaimonsa ja itävaltalaisen ystävänsä kanssa al-Qaidan panttivangiksi Jemenissä jouluna 2012.

 Uudessa teoksessaan Jihad ja terrori (Otava) hän luo katsauksen jihadismin historiaan ja terroristisen ideologian kehitykseen. Näin hän tarjoaa yleistajuisen ja kattavan työkalupakin asiallisen keskustelun pohjaksi ja lukijan oman analyysin tekoon.

Tämä on tarpeen, sillä Suojelupoliisin arvion mukaan väkivaltaisen terrorismin uhka tulee lähivuosina maassamme kasvamaan. Jotta turvatoimet sen torjumiseksi olisivat tehokkainta ja kohdennettaisiin oikein, jihadistisen ideologian perusteet ja ajattelun logiikka on tunnettava. Ja kuten Kaleva kirjassaan toteaa tärkeää on myös ”tunnistaa ne tekijät, jotka altistavat yksilön liittymään jihadistisen radikalisoitumisen polulle.”

Atte Kaleva on jihadismin tutkija, kapteeni
evp sekä Helsingin kaupunginvaltuutettu.
Itse hän kiinnostui aiheesta katsellessaan epäuskoisena suoraa lähetystä kaksoistornien tuhosta syyskuun 11. päivänä 2001. Hän halusi selvittää, miten tällaisten lentokoneet kaapanneiden ja niillä tuhoa kylväneiden terroristien logiikka oikein toimii?

Itsemurhalentäjät eivät olleet sekopäitä, kuten jotkut väittivät. Heidän äärimmäisen väkivaltainen tekonsa vaati tarkkaa suunnittelua, koordinointia ja resursseja. Lähtökohtana ja pontimena heitä ajoi voimakas uskonnollinen vakaumus tekonsa oikeutuksesta. He kokivat olevansa hurskaita muslimeja.

Iskussa menehtyneet siviilit olivat pyhää sotaa käyville muslimeille oikeutettuja kohteita, sillä Yhdysvaltain johdolla käyty sota muslimimaissa tappoi myös siviilejä. ”Silmä silmästä” -periaate suorastaan vaati kostoa. Lisäksi siviilit kannattivat ja maksoivat veroja vääräuskoiselle hallinnolle, joka sorti muslimeja.

Koraani ei ole sen paremmin rauhan kuin sodankaan kirja. Riippuu lukijasta ja tulkinnasta, miten sen ohjeita noudattaa.

Mutta entä iskussa kuolleet muslimit? Koska maanpäällinen elämä on muslimeille vain pääsykoe paratiisiin, he olivat onnekkaita. Marttyyreita, jotka pääsivät näin suoraan paratiisiin.

Isisin taistelijoita.

Alkutahdit salafismin väkivaltaa korostavaan haaraan lyötiin ateistisen Neuvostoliiton miehittäessä Afganistanin vuonna 1979. Kiihkomieliset islamilaiset uskonoppineet julistivat pian pyhän sodan vääräuskoisia vastaan kaikkialla. Jokaisen muslimin velvollisuus oli siihen henkilökohtaisesti osallistua.

Osama Bin Ladenin perustaman al-Qaidan ja kalifaattia tavoitelleen Isiksen peruskivet oli laskettu. Kalifaatti on nyt kukistettu, ja se on sirpaloitunut, mutta edelleen vaarallinen. Sen sijaan, että hurskaita muslimeja kutsuttaisiin kalifaattiin kuten ennen, nyt islamistinen propaganda kehottaa heitä jäämään kotimaihinsa taistelemaan siellä vääräuskoisia vastaan.

Kuuluisassa viestissä Isisin kannattajille annetaan suora kehotus: ”Tappakaa heitä (vääräuskoisia) veitsin, ajakaa heidän päälleen autoilla …” Tästä Eurooppaa piinannut terrorin aalto on suora seuraus.”

Suomikaan ei siltä säästynyt. Perjantaina 18. elokuuta 2017 turvapaikanhakijana Suomeen tullut marokkolainen Abderrahman Bouanane puukotti keskellä päivää Turun torilla kuoliaaksi kaksi naista, kahdeksan muuta henkilöä loukkaantui.

Hänen radikalisoitumisensa kelpaa esimerkiksi. Aiemmin maallistuneena tunnettu pikkurikollinen alkoi viettää yhä enemmän aikaa Isiksen propagandasivuilla ja kuunnella puhelimellaan ääri-islamilaisia saarnoja.

Bouananen toverit Pansion vastaanottokeskuksessa huolestuivat hänen julistaessaan suomalaisen kantaväestön shiiojen ohella vääräuskoisiksi, jotka pitäisi tappaa. Ennen iskuaan hän kirjoitti sitä uskonnollisin perustein selittävän viestin ja nauhoitti itsestään marttyyrivideon kännykkään.

Vuoden 2017 uutiskuvan poliisin taltuttamasta puukottajasta
 otti Liisa Huima.

Radikalisoitumiseen ei ole yhtä tietä, mutta eri poluista löytyy yhteisiä piirteitä. Isisin levittämä propaganda tarjoaa taitavasti merkityksellisyyden ja arvostettuun joukkoon kuulumisen kokemuksia. Joihinkin maahanmuuttajiin, jotka tuntevat itsensä ulkopuolisiksi ja syrjityiksi uusissa kotimaissaan, viesti tehoaa.

Tämä onkin lähtökohta terrorismin torjunnassa, sekä viranomaisten kovia että kansalaisyhteiskunnan pehmeitä vastatoimia kohdennettaessa. Atte Kaleva heittää pallon myös muslimeille itselleen.

 On ehdottoman tärkeää, että muslimiyhteisöt tuomitsevat keskuudessaan väkivaltaisen jihadismin kaikissa muodoissaan, eivätkä osoita vähimmässäkään määrin sosiaalista hyväksyntää jihadistisia ajatuksia esittävälle jäsenelleen.”

Atte Kaleva: Jihad ja terrori. Otava, 2018. 208 s.

Kuvajournalismi 2017 -näyttely Virka-galleriassa 20.5. saakka.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota


Kohtauksia eräästä avioerosta

Ebba Witt-Brattström kuvaa runomuotoisessa romaanissaan Vuosisadan rakkaussota raastavaa avioerokriisiä, jossa ei ole voittajia, ainoastaan häviäjiä.


Ruotsalainen Ebba Witt-Brattström on Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Hän on kirjoittanut useita tietoteoksia, mutta dialogiromaani Vuosisadan rakkaussota (Into) on hänen kaunokirjallinen debyyttinsä.

Witt-Brattström on ollut perustamassa Ruotsiin Feministinen aloite -puoluetta, ja Expressen-lehti onkin kuvannut häntä ”soihduksi patriarkaalisessa pimeydessä.” 

Hänen riitaisa avioeronsa vuonna 2014 kirjallisuudentutkijan, Ruotsin Akatemian jäsenen Horace Engdahlin kanssa 25 vuoden avioliiton jälkeen keikkui pitkään lööpeissä.

Aineksia ja näkökulmaa romaaniin on siis omasta takaa. Witt-Brattström on omistanut kirjansa Märta Tikkaselle ja August Strindbergille, avioliittohelvettien asiantuntijoille. 
Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina onkin selvästi ollut uuden romaanin innoittaja.

Eikö mikään lähes neljässäkymmenessä vuodessa ole naisten ja miesten välisissä suhteissa muuttunut? Ovatko miehet todella Marsista ja naiset Venuksesta. Siltä tuntuu Vuosisadan rakkaussotaa lukiessa. Se kuvaa julmaa asemasotaa, jossa rintamalinjat on vedetty ja veitsiä teroitettu pitkään.

Ebba Witt-Brattström on kirjoittanut useita kirjoja
muun muassa Edith Södergranista.
Kuva:Teemu Kiviniemi

Romaanin rakenne on jäykkä, se perustuu vuoropuhelulle, joka tykittää Miehen ja Naisen yhä julmemmaksi käyviä syytöksiä toisiaan vastaan tyyliin:

Nainen sanoi:
Sinä olet terminaattori
joka on ohjelmoitu levittämään kauhua ja tuhoa
elämäämme.

Mies sanoi:
Oikeat naiset tietävät
miten sopeutua
miehen luontaiseen haluun
tavoitella ylivoimaa.”

Tästä asetelmasta on vaikea edetä mihinkään suuntaan. Pariskunta elää välitilassa: he eivät kykene eroamaan, mutteivät myöskään aloittamaan alusta puhtaalta pöydältä. Tosin ei siihen aitoa halua tunnu kummaltakaan löytyvän. He torppaavat vuorotellen toistensa haparoivan yrityksen sovinnon, tai edes välirauhan, rakentamiseen.

Sanna Kananojan maalaus Välitila.
Mies ja Nainen ovat molemmat kunnianhimoisia kulttuurivaikuttajia, joten heidän välisensä kilpailu ja valtapeli lisäävät vuororiitelyyn pökköä pesään. Mies kysyy: ”Tahdotko sammuttaa lyhtyni / jotta itse loistaisit paremmin.” Kun kuvioon tulevat mukaan syytökset fyysisestä väkivallasta – ”sisko huomasi tänään uimahallissa mustelmani” – sävy synkkenee entisestään.

Dialogi pongahtelee pingispallon lailla ja toistaa jo sanottua vain hieman muunnellussa muodossa. Draaman kaarta ei näin synny. Ripauskin vaikka synkkää huumoria olisi myös maustanut tarinaa elävämmäksi.

On kirjalla toki ansionsakin. Se kuvaa viiltävän tarkasti ja aidosti tunnelmia, jotka jokainen eron kokenut tunnistaa. Näin se antaa vertaistukea: muutkin ovat saman myllyn läpi käyneet.

”Nainen sanoi:
Elämänmittaisen suhteen raunioilla kulkeminen
saa epäilemään
ettei mitään yhteistä rakennusta
koskaan ollutkaan.”

Tuohon en usko. Kyllä rakennus oli, sillä vain intohimoinen rakkaus voi tuottaa näin syvää katkeruutta ja vihaa.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
 (Århundradets kärlekskrig). Kirjan on elävästi suomentanut Jaana Nikula, joka sai vuonna 2017 Erkki Reenpää -palkinnon. Into, 2018. 173 s

Sanna Kananojan näyttely Välitila Galleria Katariinassa on avoinna 25.3. saakka.

torstai 1. maaliskuuta 2018

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja


”Minä en sitten häpeile!”

Henriikka Rönkkönen vie uudessa kirjassaan Bikinirajatapaus vibraattorin tärinän säestämälle sensuroimattomalle tutkimusretkelle navan alapuolisille alueille, sinkkuuden ytimeen.

Henriikka Rönkkönen tietää, mistä ja miten kirjoittaa uudessa teoksessaan Bikinirajatapaus (Atena). Sillä hän on koulutukseltaan äidinkielen opettaja ja seksuaalineuvoja. Käytännön kokemustakin aiheesta piisaa, sillä kirjailija viettää seitsemättä vuotta itsensä kanssa, sinkkuna

Hänen edellinen teoksensa Mielikuvapoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita hätkähdytti ronskiudellaan. Ja samalla vaihteella mennään nytkin; TV:n Sinkkuelämä-sarja punastuu suomalaista versiota tirkistellessään.

Jo kirjan Esi(leikki)puhe vinkkaa, että monessa on oltu mukana ja siitä puhe, mistä puute. Senpä tähden kirja onkin varustettu tarralla: Lukeminen omalla vastuulla. Sillä Simo Salmista lainaten siinä: ”ruma sana sanotaan niinkun se on”.

No, pornosta ei sentään ole kyse, vaan seksistä ja kumppanin metsästyksestä. ”Miksi seksi on tabu, vaikka sitä on kaikkialla ja se pyörii alati mielessä”, ihmetteli Henriikka Rönkkönen Atenan kevätpressissä. Ja lupasi Bikinirajatapauksessa ”intiimiä ja syvällistä aiheen pohdintaa, kuin ystävien kesken, pitkälle venähtäneen baari-illan hämyisissä tunnelmissa”. 

Suomen tunnetuin sinkku Henriikka
Rönkkönen kirjoittaa suosittua
Sinkkublogia.
Sieltä siirrytään itse areenalle, älykännykän, Tinderin ja Instan muodostamaan Bermudan kolmioon – statuksena ”It’s complicated”. Tässä karkkikaupassa kaikki tuntuu mahdolliselta, klikkauksia, sydämiä ja mätsejä satelee. Whatsappiin ja Messengeriin voi heittää läppää ja hymiöitä. 

Kun niitä on tuntemattoman nettikumppanin kanssa vaihdeltu satakunta, hän on tullut tavallaan tutuksi. Vaikka ei olla nähty kuin kerran, joskus ei sitäkään.

Sitä paitsi kaikki eivät edes halua tutustua nettikumppaniinsa luonnossa, heille egoboostiksi riittävät klikkaukset, nehän todistavat, että elossa ollaan. Nämä kvasikumppanit luetaan sinkkuelämän kiroihin. Tosin iloja ei voi taata silloinkaan, kun päästään toden teolla itse asiaan. Sillä läheskään aina toiveet ja taidot eivät kohtaa, ja tilanne voi ryöstäytyä peräti raadolliseksi.

Tämä nikkari ei paljoa esittelyjä kaipaa. Paukuttaja on mies, joka vetää housut kinttuun, ottaa naisesta yhtä väkevän otteen kuin Audinsa ohjauspyörästä ja paukuttaa menemään 160 kilometriä tunnissa neljänkympin alueella. Mies laukeaa samalla, kun naisen pää menee seinästä läpi naapurin puolelle.

Tällaisen kokemuksen elähdyttämänä kannattaa viettää masturbaatiopäivää tutussa ja turvallisessa seurassa. Kumppani löytyy yöpöydän laatikosta: ”soma pieni käteensopiva vesitiivis pötkylä. Sellainen vähän lyhyeksi jääneen avomaankurkun oloinen.” Mutta tämäkin partneri kiihottuu vauhdilla ja hetken peräaukon tuntumassa hyristeltyään dildo katoaa anaaliin. Miten tästä eteenpäin, selviää Bikinirajatapauksesta.

Mutta joskus tärppää. Tosin silloinkaan ei voi olla varma, mitä uusi kumppani todella haluaa, kun omatkin tunteet kyntävät myrskyävää merta: ”Olin ainakin hetkeksi unohtanut Laurin, josta en ollut kiinnostunut.” Ikävä kyllä, some hämärtää todellisuudentajua myös rakkausrintamalla.

Tuntemattoman taidemaalarin teoksen Latvian Liepajan
vanhassa rakennuksessa kuvasi Kaisu Koivisto sarjaansa Kaipaus.

Joskus ihminen ei tätä härdelliä kestä, vaan särkyy. Näin käy Bikinirajatapauksen sankarittarellekin. Paniikkikohtaukset, ahdistus ja burn out pysäyttävät hänet miettimään omaa identiteettiään, omia tarpeitaan.

Hän tunnustaa kirjassa kulkeneensa nuorempana aina joku filtteri päällä, vahvasti meikattuna ja photoshopattuna. Sillä ”ollakseen kuuma ja haluttava pitää olla esimerkiksi karvaton ja läskitön”. Nykyään sankaritar haluaa olla oma itsensä, silti naisellinen ja seksikäs. Bikinirajatapaus onkin vertaistukea kaikille, jotka tuntevat olevansa epävarmoja kehostaan ja viehätysvoimastaan.

Sitä paitsi sinkkuus ei ole ongelma, joka pitäisi parantaa, sillä avioliiton turvasatama kultaisine noutajineen ja liukuvoiteineen eivät kuulu kaikkien top teniin. Silti sankarittaremme ihastuu edelleen helposti, ja pesä on valmiina tulevaa poikaystävää varten…

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja.
Atena.  2018. 176 s. Sinkkublogi

Kaisu Koiviston näyttely Maisema riisinjyvässä Forum Boxissa 25.3. saakka.