Mikko Kauppila: Terveisin K

Minä laihdutan itseni neutriksi

Mikko Kauppilan esikoisromaanissa Terveisin K kirjallisuudenopiskelija kadottaa sanat ja itsensä. Kun ruumis ei saa himoamaansa nautintoa, minäkertoja pyrkii siitä eroon. Raadollinen kuvaus syömishäiriön kuolemansyleilystä hätkähdyttää.

Minä laihdutan itseni neutriksi, kuohitsen ruumiini puutarhasaksilla ja pikkelöin veitikkani kuin satokauden käyrimmän kurkun.

Mikko Kauppila tunnetaan näyttelijänä, joka on esiintynyt elokuvissa, tv-sarjoissa ja teatteriproduktioissa. Helsingin Kaupunginteatterin kehutussa Bolla-näytelmässä hän teki toisen pääroolin.

 Vuonna 2019 Finlandia-palkinnon voittanut Pajtim Statovcin Bolla kuvaa kahden miehen kiellettyä suhdetta Jugoslavian hajoamissodan pyörteissä.

Kauppilan romaanin Terveisin K (Teos) minäkertoja, nuori mies, kipuilee hänkin suhdeongelmiensa kiemuroissa. Kauppila astuu esikoisellaan samalle estradille kuin Rasmus Arikka kursailemattomalla Homoromaanillaan ja Niko Hallikainen vaikuttavalla teoksellaan Suurimärkä salaisuus.

Kun Kauppilan teoksen päähenkilö, K, uskoo kohdanneensa lapsuudenystävänsä, P:n, ohimennen kaupungin hämärässä, hän alkaa kirjoittaa P:lle kirjeitä, jotka päättyvät sanoihin Terveisin K. 

Kirjeissään K raportoi elämäänsä ja muistelee yhteistä lapsuuttaan ja nuoruuttaan P:n seurassa. Sävyltään ylimieliset kirjeet päättyvät ilkeisiin alapääkommentteihin. Hän ei saa kirjeisiinsä vastausta.

Ensimmäisen vuoden opiskelijana K yrittää päästä mukaan opiskelijarientoihin huonolla menestyksellä. Kunnes hän rakastuu päätä pahkaa samoilla luennoilla käyvään kauniiseen opiskelijapoikaan, A:han: voi miten suloinen ja säikky hän onkaan. K alkaa nähdä seksuaalisävytteisiä päiväunia yhteiselosta A:n kanssa.

Kirjeessään P:lle hän muistelee heidän salaista nakupelle-leikkiään. Toinen heistä riisuutui alastomaksi, ja toinen alkoi tehdä tutkimusretkeä koskettelemalla eri kohtia hänen vartalostaan ja vaatia sille nimeä. Mikä kohta tämä on? Sisäreisi. (…) Ehkä olikin niin, P, että vasta kieli teki toisesta todellisen, vahvisti sen mitä käsi yritti hahmottaa! K:n kirjeiden pilkallisuus alkaa lieventyä muistojen myötä.

Kauppila on myös filosofian maisteri sukupuolen-
tutkimuksesta Helsingin yliopistosta.
Kuva Jenni Saari

Kun tunkeutuminen A:n kupeisiin osoittautuu turhaksi toiveuneksi, kertomuksen sävy tummenee. Romaanin toisessa luvussa alkaa kieltäymysten aika. Tyhjä tila K:n sydämessä alkaa täyttyä syömishäiriöllä, joka luikertelee K:n elämään kuin salakavala käärme.

Vessakäynnit saavat uusia merkityksiä. Sinä pyyhit itsestäsi ravinnon pois, sinä pyyhit virheelliset värit, pyyhit ylimääräiset ja epäselvät kokemukset, inhon, kiiman ja karsinogeenit… Toisin sanoen sinä pyyhit elämän pois. Peräruiske ja ”kahden sormen kokoonpano” auttavat, mikäli K on hairahtanut kaidalta polultaan.

Äiti tilittää ajatuksia elämästään loputtomilla monologipuheluillaan K:lle, jonka elämästä ja ajatuksista hän ei ole kiinnostunut. Ennen kaikkea hän soimaa edesmennyttä aviomiestään, joka hänkin ”oli pojan pauloissa”, rakastunut miespuoliseen kollegaansa, eikä myöhemmin enää sietänyt vaimonsa läheisyyttä.

Äidin litaniat tuovat romaaniin tuulahduksen nykyisestä elämänmenosta, jossa omaan napaan tuijottelusta on tullut maan tapa. Media tarjoilee runsaskätisesti tarinoita romahdukseen johtavasta työuupumuksesta. Niitä ahmittuaan äitikin on tunnistavinaan itsessään kuvattuja oireita. Hän haluaisi kokea hurmoksellisen elpymisen, jolla lehtien artikkelit herkuttelevat.

Nainen alkaa kävellä metsässä ilman kelloa, nainen tunkee kätensä kostean humuksen sekaan ja käsi humuksessa ajattelee olevansa yhteydessä johonkin ikiaikaiseen, nainen reflektoi matrilineaarista perintöään. Näitä avautumisia kuunnelleessaan K tuntee itsensä laskisangoksi.

Romaani rakentuu K:n raportoinnista, hänen kirjeistään P:lle ja äidin monologeista. Ne veistävät surullisen viipaleen todellisuudesta, jota elämme. Varsinkin nuorilla menee nykyään huonosti. K:sta tuntuu, että yliopistolla opiskelijat käyvät ahkerammin terapiassa kuin luennoilla.

Nykyinen elämänmeno on paljolti rakentunut vieraantumisen varaan. Kun omien tunteiden sanoittamisesta on tullut itseisarvo, maailma typistyy lopulta kerrottuun itseen. K oppii miellyttämään löysiä latelevaa terapeuttiaan mukailemalla hänen odotuksiaan ja käyttämällä hänen suosimiaan ilmauksia ja sanoja.

Iikka Lehtinen: Spirit Devourer

Kun terapiasta ei ole apua, anoreksia saa yhä tiukemman kuristusotteen K:sta. Vallattuaan ensin hänen kehonsa ja mielensä se alkaa seuraavaksi kaapata myös hänen sanojaan. Ensimmäisenä K luopuu sanasta rakkaus, johon minulla ei ole enää suhdetta jos niin minkään laista…Lapsuuden nakupelle-leikissä sanat rakensivat ruumiin. Nyt käy päinvastoin, sanojen kadotessa ruumiskin häviää.

Mikko Kauppilan kyky eläytyä, solahtaa toisen nahkoihin näkyy yhtä hyvin teatterin lavalla kuin hänen kirjansa sivuilla. Terveisin K vie rakkaudettoman elämän raakaan todellisuuteen puistattavan aidosti.

Mikko Kauppila: Terveisin K. Teos, 2024. 224 s. 

Iikka Lehtisen näyttely And then light took us LaternaMagicassa 25.5. saakka.

César Aira: Tohtori Aira, ihmeparantaja / Lehmus

Mikä ihmeen todellisuus?

César Airan yhtenä niteenä julkaistuja pienoisromaaneja Tohtori Aira, ihmeparantaja / Lehmus voi tulkita allegorioina hänen omasta elämästään. Koska todellisuus ei taivu järjen kahleisiin, Aira käyttää mielikuvitusta sen kesyttämiseen.

Kun avaan Argentiinan suosituimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan César Airan pienoisromaaniduon Tohtori Aira, ihmeparantaja / Lehmus (Siltala), tiedän ajautuvani outoihin maailmoihin, joissa mikään ei ole sitä, miltä se alkujaan näytti.

Airaa lukiessa kannattaakin solahtaa mukisematta hänen nyrjähtäneeseen todellisuuteensa ja noudattaa Patti Smithin The New York Timesissa antamaa neuvoa:

 ”Hän kannustaa lukijaa hukkaamaan itsensä, vapautumaan arkisesta maailmastamme.”

Tohtori Aira, ihmeparantaja alkaa nimihenkilön varhaisella aamukävelyllä eräässä Buenos Airesin kaupunginosassa. Viisikymppisen tohtorin ajatukset harhailevat menneissä kömmähdyksissä, jotka tahdonvastaisesti valtaavat hänen mielensä. Ihmeparantajan toimessa ei sopisi hölmöillä, sillä se voi koitua kohtalokkaaksi.

Kaiken lisäksi ihmetohtoria piinaavat hänen perivihollisensa, Järjen ja Säädyllisyyden aatteen nimeen vannovan tohtori Actyn solvaukset ja yritykset järjestää täydellinen näytelmä, parantamissessio, jossa hänen epäonnistumisensa todistaisi hänet kelvottomaksi puoskariksi.

Tapahtumat ajautuvat yhä kiihtyvämpään tahtiin kohti tätä loppuhuipennusta Airalle tyypilliseen tapaan. Alun rauhallinen poljento ryöstäytyy käsistä, ja kalabaliikki ryöpsähtää sivuille. Samoin sanoin luonnehdin myös Airan aiemmin suomennettua kirjaparia Todiste / Illallinen.

Nyt käsillä olevasta pienoisromaanista on vaikea saada otetta, sillä niin laajoin kaarin sen intensiiviset lauseet maailmoja syleilevät. Virkkeitä pitää laimentaa lukemalla ja ajattelemalla ne uudelleen. Onneksi Anu Partanen hallitsee suomen kielen sävykkään paletin, joten hänen ilmeikästä käännöstään on ilo lukea.

Jotta mistään toiminnasta olisi mitään hyötyä, oli irtauduttava kaikesta puhtaasti järkevästä, koska se ei ollut kuin abstrakti malli vailla todellista käytännön hyötyä.

Mielikuvituksellisten pohdintojensa tiimellyksessä tohtori Aira ottaa tarjotun parannustehtävän vastaan, vaikkei totta puhuen ihmeisiin enää uskokaan. Nyt hänellä olisi ensimmäinen ja viimeinen tilaisuus koetella teorioitaan käytännössä, pelastaa syövän kourissa sinnittelevä ihmisparka.

Tohtori Aira olisi voinut kieltäytyä jutusta sanomalla, että oli tapahtunut erehdys, väärinymmärrys, että hän oli vain teoreetikko, olisi melkein voinut sanoa ”kirjailija”, ja kaikki mikä liittyi ihmeparannuksiin oli vain eräänlainen metafora…”

Parannusperformanssiaan varten tohtorin oli asioita ja ilmiöitä luokittelemalla ja poissulkemalla luotava ”tilapäinen maailma”, jossa ihme olisi mahdollinen. Toisin sanoen hänen olisi luotava eräänlainen ”romaani”, joka paljastaisi ihmeparantamisen voiman. Mutta kumpi lopulta saa ihmeen aikaan? Tohtori Aira vai kirjailija Aira?

Nobel-veikkauksissa jo pitkään mukana ollut Aira on julkaissut
seitsemisenkymmentä pienoisromaania ja esseeteosta. Hänet tunnetaan
myös kääntäjänä. Kuva: Mathieu Bourgois

Lehmus-pienoisromaania pidetään César Airan fiktiivisenä muistelmana, jossa vilahtelee hänen omaelämäkerrallisia viittauksiaan. Niissä sukelletaan kirjailijan varhaislapsuuden hämäriin muistoihin. Teoksen viimeiset rivit kertovat, mistä kaikki sai alkunsa.

Oli jotakin mikä tuntui olevan kuin käden ulottuvilla, ja oikealla tavalla ponnistamalla voisi olla mahdollista kurkottaa ja tarttua siihen, kuin kypsään hedelmään... Päätin etsiä vanhan itseni jälleen.

Ja sen hän tekee, toki airamaisella twistillä. Lehmuksen päähenkilö on, kuten kirjailija itsekin, syntynyt vuonna 1949 Pringlesin pikkukaupungissa ”peronistihallituksen ollessa valtansa huipulla”.

Perhe asuu rappeutuneen vanhan hotellin yhdessä huoneessa. Pojan sähäkkäluonteinen peronisti-isä on saanut hyvin palkatun kunnan viran. Hän pyöräilee tikapuut selässään ”sähkökeijuna” sytyttämässä valoja kaupungin lyhtypylväisiin. Lyhytkasvuinen, korkeilla koroilla huojuva eksentrikkoäiti puhua pälpättää sanomatta mitään järjellistä.

Vanhemmat elävät kumpikin omassa todellisuudessaan, omissa maailmoissaan, jotka eivät juuri kohtaa. Mutta olisi erehdys sanoa, että siksi minusta tuli näin kummallinen, koska jokainen lapsi joutuu käymään läpi jotain samankaltaista.

Sotilasvallankumous, La Revolución Libertadora vuonna 1955, keikauttaa vallitsevan tilanteen ylösalaisin. Sanan ”Perón” käyttö kielletään asetuksella. Sen lausumisesta tulee Argentiinassa yhtä vaarallista kuin ”hyökkäyssodasta” puhumisesta nyky-Venäjällä.

Aira kuvaa irrationaalista tapahtumaa, jossa joukko raivoisia fanaatikkoja jahtaa suureen lehmukseen paennutta ”peronistilasta” ja hakkaa puun kirveillä säpäleiksi. Aira uskoo ristiriitaiseksi legendaksi kasvaneen sattumuksen todenperäisyyteen. Tapahtuma jättää lähtemättömän jäljen hänen alter egonsa mieleen.

Se värjäsi koko elämäni faabelin epätodellisella värillä enkä sen jälkeen ole enää löytänyt jalansijaa todellisuudesta.

Maailmankuulu tietoisuuden tutkija Anil Seth totesi Helsingin Sanomien artikkelissa 25.4.2024: ”tietoinen kokemuksemme on hallittu hallusinaatio”. Hän tutkii havaitsemisen moninaisuutta eli yksilöllisiä eroja siinä, miten me näemme maailman.

Aira tekee saman kirjallisuuden keinoja käyttämällä. Hänen tarkka silmänsä ja herkkä korvansa tavoittavat elämän moninaisia vivahteita. Niitä hän käyttää teoksissaan, joissa arki ei muutu maagiseksi realismiksi. Sen sijaan hän tavoittelee näkyvän pinnan takaisia ajatuksia, muistoja ja mielenmaisemia, joista meidän ”todellisuutemme” koostuu.

Aira etsii teoksillaan vastauksia kysymyksiin: Mitä todellisuus on? Miten sitä voi kuvata? Hän ei leikittele sanoilla, sillä ne ovat hänelle vain välineitä, joilla päästä sanojen tuolle puolen, lähemmäs elämän syvää ydintä.

César Aira: Tohtori Aira, ihmeparantaja

(Las curas milagrosas del Doctor Aira)

César Aira: Lehmus

(El Tilo)

Suomennos: Anu Partanen. Siltala. 2024. 192 s.

 

Milja Sarkola: Psykiatrini

Onko heteroseksuaaleilla sittenkin kaikki paremmin?

Milja Sarkolan romaanin Psykiatrini minäkertoja kipuilee oman mielensä kanssa ja avautuu ongelmistaan psykiatrin vastaanotolla samalla kun mielikuvituksessaan fantisoi heteroseksistä. Taustalla aikamme kuva osuu lempeän satiirisesti maaliin.

Kertoja kokee epäonnistumisen tunteita ja jopa häpeää homoseksuaalisuudestaan sekä avioerostaan. Vaikka hän on tiedostava nykyaikainen ihminen, jossakin syvällä sisimmässään hän kantaa vanhanaikaista ja perinteistä keskiluokkaisen heteroavioliiton ihannetta.                                                                                                                Milja Sarkola

Milja Sarkolan uudella romaanilla Psykiatrini (Teos) on kiinnostavia yhtymäkohtia Laura Lindstedtin teokseen Ystäväni Natalia. Molemmissa romaaneissa pohditaan aidon kohtaamisen vaikeutta sekä seksuaalista identiteettiä.

Natalian terapeutin lausuma: Huomaan, että sinulla on vilkas mielikuvitus, paljon kulttuurista pääomaa ja rohkeutta puhua lyövät yksiin Psykiatrini nimihenkilön sanojen kanssa: Olet kuitenkin selvästi halukas keskustelemaan näistä asioista, ja pystyt hyvin sanallistamaan sisäisyyttäsi.

Molemmissa romaaneissa on ennen kaikkea kyse sisäisyyden sanallistamisesta. Ei vain puheessa vaan Natalian terapeutin mukaan: tästä minän sisäisyydessä kiertävästä puheesta on olemassa tie ulos: kirjoitus, käden väliintulo, joka ruumiillistaa äänen ja tekee sen näkyväksi.

Psykiatrini minäkertoja, viisikymppinen näytelmäkirjailija, lesbonainen, on hakeutunut psykiatrin vastaanotolle saadakseen lausunnon terapiaa varten. Päällisin puolin hänen elämänsä näyttäisi olevan kunnossa. Hänen parisuhteensa Eevaan on intohimoinen, ex-vaimonsa kanssa hänellä on kaksospojat ja sopuisat välit. Vakaa taloudellinen asema ja kulturelli ystäväpiiri täydentävät mallikasta kuvaa. Silti jokin mättää.

Kertoja potee ammatillista kriisiä ja tuntee pettymystä, sillä hänen unelmansa taiteensa merkityksellisyydestä ovat törmänneet todellisuuteen. Aloitellessaan näytelmäkirjailijan työtään hän oli ajatellut kirjoittavansa jollekin kasvottomalle, ylevämmälle taholle, joka olisi tämän pikkumaisen, rehentelevän, mahtailevan ja kateellisen arjen yläpuolella. Kunnes hän oivalsi, että yleisö koostui hänen kanssakulkijoistaan, arjen ihmisistä, joiden kritiikkiä hän pelkäsi.

Kertoja haluaa myös päästä ahdistuksensa ja masennuksensa alkujuurille. Saada vastauksia kysymyksiin miksi minulle ennen tärkeät asiat ovat menettäneet merkityksensä? miksi en osaa rakastaa? miksi vihaan itseäni? Johtuvatko ongelmat hänen lesboudestaan?

Vaikeita kysymyksiä, joihin ei löydy helppoja vastauksia. Asiaa ei auta hänen psykiatrin vastaanotolta karkaileva mielensä, joka pakenee monenmoisiin muistoihin ja fantasioihin. Päällimmäisenä hän alkaa hahmotella psykiatrinsa yksityiselämää, porvarillisia illanistujaisia tuttavapariskunnan luona ja vireää sukupuolielämää vaimon kanssa.

Heteroseksuaalinen ydinperheideaali kummittelee kertojan mielessä. Onko hän peräti kateellinen? Kertoja haluaisi tuntea itsensä aidosti naiseksi eikä halua homoterapeuttia, vaan naisiin menevän miehen, joka olisi kiinnostunut naisista, rinnoista, minusta. Hänen ystävänsä Monikan aviomiehen, Oliverin, kapea lantio ja tiukoissa farkuissa kaartuvat pakarat nousevat elävästi hänen mielensä näyttämölle.

Toisaalta rakastellessaan Eevan kanssa: halusin vain työntyä hänen sisäänsä valtavalla sojottavalla kalullani, yhä syvemmälle, yhä kovemmin, uudestaan ja uudestaan, laueta hänen sisäänsä kuin mies.

Kertojan suhde Eevaan on ristiriitainen; toisaalta hän haluaa läheisyyttä, toisaalta tarvitsee erillisyyttä ja tuntee samalla kivuliaan nautinnollista kaipausta. Kun Eeva oli läsnä, häntä oli liikaa, tunteilleni ei jäänyt tilaa. Ikään kuin olisin tarvinnut etäisyyttä voidakseni tuntea.

Milja Sarkola on palkittu näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja.
Kuva: Liisa Takala

Sarkola kirjoittaa mutkattomasti ja aidon oloisesti. Enimmäkseen dialogeihin perustuva teksti imaisee minut sisäänsä, yhdeksi kirjan henkilöhahmoista. Osallistun mielessäni käynnissä oleviin keskusteluihin ja kerron mielipiteeni ajankohtaisista teemoista, joita Sarkola ihmistensä keskusteluissa nostaa esille.

Välillä teosta lukiessani tunnen muuttuneeni psykiatriksi, joka korvat punottaen kuuntelee kertojan intiimejä tunnustuksia ja seksifantasioita. Kirjat vievät aina toisen ihmisen mielenmaisemaan, vaikka hahmo on kuvitteellinen. Mutta ei hänkään ole tyhjästä syntynyt, vaan kirjailijan ajatusten ja kokemusten ohjaamasta kynästä.

Kirjailija on väistämättä aina itse mukana kirjassaan, halusi tai ei. Tämän kertoja paljastaa analysoidessaan luonteensa erilaisuutta Eevaan: Sängyssä esimerkiksi, hänelle seksielämä on itsessään tärkeätä, ei mahdollisuus kertoa siitä jollekulle joskus myöhemmin, tai käyttää kokemuksena taiteessa.

Psykiatrini muistuttaa kamarinäytelmää, jossa samat ihmiset ja teemat palaavat tuon tuosta näyttämölle täydentämään ja haastamaan aiemmin syntynyttä tarinaa. Kertojan dialogit, istunnot psykiatrin kanssa, muistot, fantasiat ja kuvitelmat lomittuvat saumatta toisiinsa.

Ne laskeutuvat läpikuultavina kalvoina toistensa päälle. Näin syntyy rikas kollaasi, joka psykiatriemme sanoja lainaten sanallistaa sisäisyyttä oivallisesti. Mutta ne kuvaavat myös todellisuutta, sillä kertojan sanoja lainaten: Todellisuudella ei ole vastakohtaa, kaikki mitä ihminen kokee, on todellisuutta.

Milja Sarkola: Psykiatrini. Teos. 2024. 158 s.

 

 

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä

Tangon takana aistit avoinna

Tuija Kauppinen toteutti miehensä Ilkan kanssa pitkäaikaisen haaveensa pyöräillä Etelä-Amerikan halki Kolumbian Cartagenasta maailman eteläisimpään kaupunkiin Argentiinan Ushuaiaan. Pariskunnan kokemuksista syntyi mukaansa tempaava kirja Joutilaita kilometrejä.

Pääset matkassamme Karibianmeren rannalta Amazonin latvavesille, Andien vuoristostaTyynenmeren rannalle, Patagonian puhureista Atlantin sademetsään.

Minusta, tavallisesta kaupunkipyöräilijästä, tuntuu kuin olisin pääsiäisenä pyöräillyt Etelä-Amerikan halki, kun suljen Tuija Kauppisen kirjan Joutilaita kilometrejä (Kirjapaja). 

Pohkeeni kramppaavat, ja kämmeneni kouristuvat tiukemmin pyöränkahvojen ympärille, kun Patagonian 40 metriä sekunnissa puhkuvat tuulet ovat kaataa minut pientareelle.

Ihan noviiseina pariskunta ei huimalle matkalleen lähtenyt. He olivat jo hankkineet kokemusta ja pohjakuntoa aiemmista eri puolille maailmaa suuntautuneista pyöräretkistään. 

Tällä kuningasmatkalla ”joutilaita kilometrejä” kertyi lähes 18 000 ja aikaa kului reilun vuoden verran helmikuusta 2022 toukokuuhun 2023.

Pariskunta starttasi matkaan ilman aikatauluja ja tarkkoja suunnitelmia, heittäytyi näkemään ja kokemaan Etelä-Amerikan arkea mieli ja silmät avoinna. He välttelivät turistikohteita, puikkelehtivat sivukujilla, kyläteillä ja tiettömillä taipaleilla. Kirjan eloisaa kerrontaa siivittävät teoksen lukuisat värikkäät matkavalokuvat.

Teltanpaikka löytyi milloin sikalan vierestä, milloin katetun ulkoravintolan lattialta kunhan pöydät ja tuolit oli ensin työnnetty sivummalle. Baaritiskillä asiakkaat jatkoivat oluenjuontia, ja salsa soi.

Ihmisten ystävällisyys ja halu auttaa kiperään paikkaan joutuneita matkalaisia oli yleistä vaatimattomien ihmisten parissa, joilla asenne oli kohdallaan. Lakia ja määräyksiä tulkittiin tilanteesta riippuen luovasti. No hay problema! Kaikki hoituu!

Andien ylätasangolla 5 000 metrin korkeudessa on karun kaunista, mutta kylmää. Vaatimattomassa majatalossa on nukuttava pipot päässä. Kun pariskunta kömpii aamiaiselle ”neljän viiden pöydän kokoisessa ravintolasalissa, vastaan kävelee alpakka”. Sivuhuoneen sängyn tyynyllä näkyy kaksi pörröistä päätä. Toinen kuluu talon tyttärelle, toinen alpakalle.

Ecuadorisrouva valmistaa perinnepiiraita kyläjuhliin.

Korkealla Huascaránin vuoriston ohut ilma alkaa kivistää matkalaisen päätä. Jopa Perun virallisella matkailusivustolla neuvotaan silloin pureskelemaan jo vuosituhansia hyväksi koettua lääkettä: kokapensaan lehtiä. Niiden neste karkottaa nälän, janon ja vuoristotaudin. Kun lehdet käsitellään ammoniakilla ja bensiinillä tuloksena saadaan kokaiinia.

Reissun mittaan maisemat vaihtuvat upeista turkoosinsinisistä laguuneista ja lumihuippuisista jylhistä vuorimaisemista ankeisiin teollisuusalueisiin ja raiskioihin. Hienojen kokemusten lomassa, hankalissa oloissa epäilys valtaa mielen : En pysty tähän, onko tässä mitään järkeä?

Vieraan kielen puhuminen, jatkuva ”säätäminen” ja joka puolelta tulvivat aistiärsykkeet kuormittavat henkisesti. Opetus: Ei saa suorittaa liikaa ja ahmia kilometrejä. On otettava iisimmin. Tästä voi ottaa mallia muutamilta muilta pyörillä liikkuvilta.

Kun matkalaiset istuskelevat Kolumbian San Estanislaon kylän raitilla katselemassa paikallista elämänmenoa, ohi vilahtaa mopo, jonka kyydissä on viisihenkinen perhe: isä, äiti, kaksi pientä lasta ja koira.

Chilen Aricassa pariskunta ei ole uskoa silmiään, kun vastaan tulee yksijalkainen pyöräilijä, jonka amputoidussa jalassa ei ole proteesia. Onnettomuuden jälkeen entinen poliisi Waldo pyöräilee nyt iloisena ympäri maata yhden jalkansa voimin.

Torres del Painen kansallispuiston yli 2 000 metriin kohoavat
graniittipilarit ovat tuttu näky matkaopaskirjojen sivuilta.

Pariskunta konmaritti rivakasti ennen matkaa: myi yrityksensä ja autonsa, vuokrasi asuntonsa. Mukaan matkalle he ottivat vain välttämättömät tavarat, jotka mahtuivat pyörien tarakoille ja pyörälaukkuihin. Samalla henkinen olokin tuntui keventyneen.

Kiire jäi matkalle. Tangon takana matkalaisilla oli aikaa ajatella ja tuntea, tehdä tarkempia havaintoja maailmasta. ”Pyörällä matkustamista voisi verrata kirjan lukemiseen. Molemmissa pääsee sukeltamaan toisten ihmisten elämään”, Kauppinen summaa.

Tomi Kontio vei minut vaellukselle pohjoisen Lapin kiveliöille teoksellaan Erämailla. Nyt reviirini on huomattavasti laajentunut Joutilaiden kilometrien myötä. Kirja onkin oiva matkaseuralainen. Se odottaa käden ulottuvilla ja vie mukanaan seikkailuun mukavasti sohvan uumenissa.

Matkaa suunnitteleville Kauppinen on koonnut kirjansa loppuun hyödyllistä tietoa: varusteluettelon, tilastotietoa matkan varrelta ja kirjaan liittyviä instagram-tilejä. Omia ajatuksiaan ja tunnelmiaan Kauppinen jakaa tilillään @arctickick ja blogissaan Lapista Lattareihin.

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä – Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki.

Kirjapaja, 2024. 256 s.

Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Huone Mĕlnická-kadulla haluaa tulla todeksi

Joel Haahtelan pienoisromaanit ovat kuin vanhojen mestareiden maalauksia. Niissä aika on pysähtynyt, ne tarjoavat rauhaa ja pakopaikan maailman hälyltä. Uusi teos Marijan rakkaus vie tämän sanattoman mysteerin äärelle.

Näin lauseiden sisällä avautuvan huoneen, joka oli oikeastaan vasta huoneen luonnos. Se ei muodostanut tilaa, se tuskin hengitti, sen sydän oli vasta alkanut sykkiä. Mutta huone halusi tulla todeksi.

Otavan kevätpressissä Joel Haahtela kertoi palanneensa uudessa romaanissaan Marijan rakkaus kirjoittamisensa alkulähteille Prahaan vuonna 1996.

 ”Kirjoitin siellä ensimmäisen novellini. Se oli upea kokemus” hän muisteli ja jatkoi uuden kirjansa teemasta: ”joskus toisen ihmisen poissalo voi olla elämässä tärkeämpi määrittävä tekijä kuin läsnäolo.”

Näin on käynyt Marijan rakkauden kertojalle, suomalaiselle kirjailijalle, jota muisto serbialaisesta taideopiskelijasta, Marijasta, ei jätä rauhaan. 

He tapasivat sattumalta Kafkan kotimuseossa kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja viettivät unohtumattomat kaksi viikkoa pienessä hotellihuoneessa Mĕlnická-kadulla. Kunnes Marija yhtäkkiä salaperäisesti katosi.

Kirjailija on vuosia myöhemmin saapunut Triesteen aloittaakseen uuden romaanin kirjoittamisen. Kaupungin tihkusateisessa hämärässä se ei kuitenkaan ota syntyäkseen, joten hän päättää paeta kirjallista haaksirikkoaan Roomaan. Sattuma korjaa satoa, kun kirjailija yllättäen törmää Marijaan Triesten asemalaiturilla, jossa hän odottaa yöjunaa Roomaan.

Taide on kulkenut Haahtelan teoksissa mukana pitkään. Romaani Mistä maailmat alkavat kuvaa nuoren miehen tietä taidemaalariksi. Haahtelan edellinen romaani Yö Whistlerin maalauksessa vie pohtimaan todellisuuden luonnetta, totuutta itsessään.

Uudessa romaanissa aihetta tarkastellaan Marijan silmin. Hän työskentelee Belgradissa taidehistorian laitoksella professorina ja rakastaa vanhoja maalauksia. Niitä katsellessa mielessä vellovat Bosnian sodan kauhut kuin nykyajan pintakuohut vaimenivat ja menneet tarinat muuttuivat hetkiksi, joiden tapahtuminen ei koskaan päättynyt: ne irtosivat ajan ja paikan kahleista ja olivat läsnä yhtä lailla eilen, tänään ja kaikkina tulevina päivinä.

Joel Haahtelan romaanit ovat voittaneet l 
lukuisia kirjallisuuspalkintoja.
Kuva: Dorit Salutskij

Marija on matkalla Roomaan tutkimaan Johanneksen evankeliumista peräisin olevan Noli me tangere -aiheisen teoksen alkuperää. Maalauksessa Maria yrittää tavoitella rakastamaansa haudasta noussutta Jeesusta, joka kuitenkin kieltää koskemasta itseään: noli me tangere. Sanat voidaan myös tulkita ”älä takerru minuun”, ajalliseen ja katoavaan.

Haahtelan pienoisromaanit pisaroivat lukijan tajuntaan kuin kevätsade, jonka jälkeen maailma näyttää selkeämmältä, ja näkyvän takainen toinen todellisuus kuultaa läpi kirkkaammin. Romaanit hipaisevat mysteeriä, ohuita paikkoja, joista Haahtela on kirjoittanut trilogiassaan, joka päättyi Jaakobin portaisiin.

Kertoja ja Marija jatkavat päivää, joka jäi kesken kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Juna kiidättää heitä Vltavan kuohujen yli kohti Roomaa. Joki virtasi allamme, ja juna oli Kaarlen silta, joka jatkui veden ja vuosien yli, irtosi natisten kivijaloistaan, syöksyi raskaana pimeän maiseman halki. Onneksi ehdin juuri ja juuri hypätä kyytiin mukaan.

Lineaarinen aika pyyhkii mennessään elämäämme pois. Kertojan mukaan on silti olemassa hetkiä ja paikkoja, joista emme ole koskaan lähteneet. Ne elävät muistoissamme joskus vahvempina kuin haihtuva nykyhetki. Niitä ei ajanhammas pysty hälventämään mielestämme.

Kirjailijan muistot sulautuvat niin elimellisesti kerrontaan, että aika menettää merkityksensä Marijan rakkaudessa. Tapahtumat hänen boheemin valokuvaaja-isänsä ränsistyneessä talossa vuosia sitten vaihtuvat muutaman kappaleen jälkeen pohdintoihin Pietro Cavallinin freskon äärellä Pyhän Cecilian kirkon kappelissa.

Isän mielestä liiallinen ajattelu pilasi taiteen ja teki siitä filosofiaa. Taide alkoi siitä, mihin ajattelu loppui, ja ihminen seisoi sen edessä sanattomana.

Kirjailija kuitenkin elää sanoista. Hänelle kirjoittamisen autuus ja työläys ovat arkipäivää. Sanat pulppusivat alkulähteestä, huoneesta Mĕlnická-kadulla. Ne odottivat painottomina ja valmiina kirjuriaan, joka tekisi maailman näkyväksi niiden avulla. Kunnes kirja alkoi vastustaa tekijäänsä.

Joel Haahtela romaanin viitan, tarinan, laskoksista aukeaa alitajunnan avaruus, ajatuksia, jotka johtavat mysteeriin.  Sen äärelle pysähtyy myös kirjailijan fyysikkoystävä Saimi, joka ei usko Jumalaan:

Miten protonit, neutronit ja elektronit olivat vuosimiljoonien kuluessa onnistuneet järjestäytymään tähän muotoon: siis istumaan saunassa, juomaan olutta ja pohdiskelemaan olemassaoloaan.

Marc Chagall: Over the Town (1918)

Mĕlnická-kadun rakastavaiset jatkavat matkaansa, kohoavat taivaalle kuin Marc Chagallin pariskunta, ulos tekstistä ja jättävät jälkeensä tyhjän kankaan. Mutta huone Mĕlnická-kadulla on tullut todeksi sana sanalta, lause lauseelta, sivu sivulta. Jälleen lumoava, monimielinen, ajatuksia herättävä romaani palkitulta kirjailijalta.

Haastattelun päätteeksi Otavan Jenni Heiti kysyi kirjailijalta, joka on myös psykiatri ja ortodoksinen diakoni, neuvoa hyvään elämään. ”Pitää hylätä idea hyvästä elämästä, miten kuuluu elää ja olla kuten kaikki muut. Se ei ole todellisuutta. Hyvässä elämässä sen sijaan on todellisuutta. On elettävä itse elämää eikä ideaa elämästä.”

Joel Haahtela: Marijan rakkaus. Otava, 2024. 192 s.

 

  

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista

Elämästä kieltäytyjän tunnustuksia

Antti Hurskaisen ankarat tekstit esseekokoelmassa En kieltäytynyt aseista kuljettavat lukijaa Peltoniemen synnyinkodista Kruununhaan työhuoneelle. Kirjallisuutta, populäärimusiikkia ja kirjailijan työtä käsittelevien esseiden taustalla kuultaa kristillinen usko.

Minä järjestelen kirjoja, tai teen elämäntyötä, / yritän tämän kaiken seasta löytää / sen mikä aina on ollut olemassa. Pentti Saarikoski

Ylläolevan Saarikosken runon lopun Antti Hurskainen sanoo allekirjoittavansa täysin esseekokoelmansa En kieltäytynyt aseista (Siltala) esipuheessa. Varmemmaksi vakuudeksi hän myöhemmin vielä lisää: Tyhjäkätisyys on kristillinen hyve, eikä kirjailija eroa tässä papista lainkaan. Vain hybriksen huumaamilla on omaa sanottavaa.

Sanottavaa Hurskaisella silti on. Hän on palannut esseistiikan pariin kolmen romaanin jälkeen. Totesin hänen Finlandia-palkintoehdokaskirjansa Suntion lataavan merkityksiä sanoihin kärsimys, kuolema ja rangaistus. Kuolema jatkaa kulkuaan uudessakin teoksessa, mutta sen kumppaneiksi ovat ajautuneet Mikko Joensuun Amen-levytrilogiasta kumpuavat yksinäisyys ja usko.

Kirjan nimiesseessä Hurskainen tilittää ajatuksiaan aseista. Yläastelaisen mielestä sotiminen tapahtui lähinnä kaukaisessa historiassa. Ajatuksissa kangastelivat toisenlaiset valloitukset: Avattu kondomipaketti pilottitakin taskussa vastasi uhkaavuudeltaan pistoolia.

2000-luvun alussa Venäjää ei nähty vihollisena vaan Matti Vanhasen tapaan ”myönteisenä mahdollisuutena”. Niinpä Hurskainen ei kieltäytynyt utooppisesta sodan todellisuudesta ”vaan kuuden kuukauden partioleikistä, armeijasta. Eskapismi ei ollut minua varten”. Sittemmin todellisuus on puuttunut peliin.

Sota oli karua todellisuutta kirjailija-kuvataiteilija Henrik Tikkaselle, jonka rintamakokemukset päätyivät hänen kirjoihinsa. Tikkanen on todennut, että ”hänellä on ollut työssään kaksi pääasiallista teemaa: sota ja seksi”.

Tikkasen taistelut jatkuivat kotirintamalla. Osoitetrilogiassaan hän suomii suomenruotsalaista yläluokkaa. Kotona hän puolestaan joutui Märta Tikkasen ankaraan sarjatuleen. Kirjoitustaito esti Tikkasia kuristamasta toisiaan, kommentoi Hurskainen.

Antti Hurskainen. 
Kuva: Laura Malmivaara

Arto Mellerin mukaan taiteen tulisi viedä kokijansa ”perusjärkytyksen” äärelle. Jotta tämä onnistuisi, Hurskainen tunnustaa kieltäytyvänsä onnellisesta elämästä, vaikka hänen ”elämättä elämisensä” vaimoa ja lapsia varmasti rassaa. Taiteellisesti merkittävä panos vaatii uhrinsa.

Prosessi on ollut hidas ja yllätyksetön. Valmista tulee joka aamu, kun sanon elämälle ”ei” ja alan kirjoittaa. Vaikka Hurskainen kertoo tavoittaneensa kirjailijan työn ilottomuuden jo 16-vuotiaana, hänkään ei voi välttää satunnaisia ilonpilkahduksia: ”sanavalinta tai rytmillinen oivallus voi kannatella läpi aamun”.

Hurskainen jatkaa tinkimättömällä linjallaan tunnustaessaan olevansa konservatiivinen hihhuli. En saa konservatiivisuudestani selkärankaa vaan taskulampun, jonka valossa kuljen läpi edistysmielisten pimeyden. Puristan lampun leuan ja rinnan väliin. Tarvitsen käsiäni kirjoittamiseen ja rukoukseen.

Yksityiskohta Tuomo Laakson 
malauksesta Pieta.

Esseessä ”Joensuu-trilogia” Hurskainen käsittelee omien kokemustensa lävistämänä lauluntekijä Mikko Joensuun levytrilogian Amen kolmea teemaa: yksinäisyyttä, uskoa ja kuolemaa.   Helluntailaisperheeseen syntyneen masentuneen muusikon usko ei häntä enää kannattele. Amen kaikuu autiossa maisemassa, josta Jumala on kadonnut.

Hurskaisen matka uskovaiseksi on ollut päinvastainen. Hänen mukaansa moniselitteistä ja hidasta tarpomista kohti tunnustusta: ”usko on minulle hengissä pitävä voima”. 

Esseisti kertoo kuunnelleensa Amenin kappaletta ”Closer My God” uskoon tulemisensa vuosina: ”hengitin varmuutta sen melankoliasta ja pimeydestä. Se oli aarre, ” jonka Joensuu pudotti polun varteen kulkiessaan vastakkaiseen suuntaan”.

Esseessään ”Kirjasodan muistolle” Hurskainen suree kirjasotien kuolemaa. Hän kaipaa Hannu Salaman, Paavo Rintalan ja kumppaneiden aikaa, jolloin kirjoja vielä luettiin, niistä kiivailtiin, niitä sensuroitiin ja niiden vuoksi jouduttiin leivättömän pöydän ääreen.

Nykyään kirjoja ei enää tarvitse lukea, jotta niitä voisi kommentoida ja paheksua. Cancel- ja woke-kulttuurin aikakaudella somen vesilasissa pirskahtelevat kirjalliset myrskyt laimenevat saman tien. Teini-influensseri ilmaisee tuohtumuksensa Aleksis Kiven romaanista postaamalla: ”Kuvata nyt seitsemää cis-miestä metsässä.” Ketä kiinnostaa?

Viimeisessä esseessään ”Pyhä Seppälä” Hurskainen kertoo kiinnittäneensä työpöytänsä taakse kirittäjiensä kuvia, eräänlaisia ikoneita. Marguerite Durasin ja muutaman muun seurassa seinällä kirjailija JuhaSeppälä pitelee kädessään keksiä Turun Sanomien rakeisessa kuvassa.

Seppälälle oli tuolloin myönnetty Pyhän Henrikin kulttuuripalkinto novellikokoelmasta Mitä sähkö on? Palkintoperusteissa todettiin Seppälän kuvan elämästä olevan ”tarkka ja armoton, mutta totuudellisuudessaan puhdistava ja vapauttava”.

Samoin voisi luonnehtia Hurskaisen esseitä. Olen poiminut En kieltäytynyt aseista siiviläni suodattamia ajatteluun usuttavia sattumia. Jokainen meistä lukee omalla tavallaan, eikä luettu kirja ole kaikille sama, se avautuu itse kullekin eri tavoin. En kieltäytynyt aseiden soppatykki tarjoaa ammennettavaa isolla kauhalla monenlaisille lukijoille.

Kuolema vaanii esseistin silmäkulmassa tummana varjona: Rakennan lauseita, jotta ymmärtäisin, että en ymmärrä mitään kuolemasta, johon verrattuna mikään muu ”teema” ei ole kouristuksenomaisten ymmärrysyritysten arvoinen.

En usko kirjailijan uuvahtavan vaikka ”näppäimistö odottaa päällensä romahtavaa otsaa, joka muotoilee käsikirjoitustiedoston viimeisen merkkijonon”, sillä luotan Hurskaisen Seppälältä lainaamiin sanoihin: ”Senkö vuoksi kirjoitan, ettei mikään päättyisi.”

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista. Siltala, 2024. 214 s.

Tuomo Laakson maalauksia näyttelyssä Se tuntui todelta Galleria AMAssa 31.3. saakka.

Leena Krohn: Sydänystävä

”Ihmiset ovat hyönteisiä oudompia”

Leena Krohnin itse kuvittama lastenkirja Sydänystävä vie Helsinkiä muistuttavaan Sellsinkiin, sen kaduille, kahviloihin, oopperaan ja Kauppahalliin. Vanhan rouvan kumppanina vaeltaa koiravainaan valjaisiin puettu kookas jymyjäärä. Palkittu kirjailija haastaa teoksellaan myös varttuneempaa lukijaa.

”Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille”, kirjoitin palkitun kirjailijan teoksesta Mitä en koskaan oppinut.

Krohnin edellisessä lasten (ja aikuisten) kuvakirjassa Luuta piikatyttö joutuu mierontielle työnhakuun luutansa kanssa ja kokee kovia tylyssä maailmassa. Helppoa ei aina ole rouvalla ja kuusijalkaisella hapsenkakkiaisellakaan kuten Sydänystävästä (Teos) paljastuu.

Hyönteiset ovat jo pitkään lennelleet Krohnin teosten lehdillä. ”Kadotus-romaanissani vanha rouva taluttaa kaupungilla suurta kovakuoriaista. Kadotukseen se ehkä lensi Tainaronista ja sieltä Sydänystävään. Hyönteiset ja kovakuoriaiset kiehtovat minua, mutta ihmiset ovat hyönteisiäkin oudompia”, Krohn on todennut.

Kirjan aukeamat kertovat pehmein värisävyin maalatuin kuvin ja loppusoinnullisin säkein runomuotoon kirjoitetun tarinan ihmisten ja eläinten ongelmallisesta suhteesta monesta näkökulmasta. Jäärä auttelee rouvaa parhaansa mukaan: toi postin, vei roskat ja kassia kanniskeli.  Ihan sydänystävänä hän talossa eli.

Kalasatamassa, tornitalojen katveessa, ikuisessa varjossa, tutkija rouvaa houkuttaa julmaan keikkaan: Hänet upotan formaliiniin ja leukansa leikkaan. Reipas rouva ei ystävää petä: – Näpit irti! komensi rouva. – Hän osaa purra! Haluatteko amputoitua jalkaanne surra?

Rouvan seurassa oopperassa niin primadonna kuin kontratenori, oopperan konna, vuorosanansa hukkaavat, kun hapsenkakkiaisen aitiossa huomaavat. Ei yleisö ollut ihastunut heihin, ja pian he katosivatkin kulisseihin.

Seikkailun jälkeen apetta rouva ja jäärä kaipaa. Kauppahallin tiskiltä puolukkagraavattua siikaa ja puolikas made, ei se kahdelle ole liikaa. Tekisi mieli lyöttäytyä pyöräksi kolmanneksi parivaljakon kuljettamaksi.

Vaikka herkkuja tarjolla on monenmoista, ei ne vaan jäärälle maista. Männyn kaarna houkuttaa, lentoon kuusijalkaista kannustaa. Vapauden kaipuu olla ja mennä, valjaista vapaana lennellellä. Kun jäärä siipensä oivaltaa, vain hetken se vie, kun ne häntä jo kuljettaa.

Ei ole eläin ihmiskunnan renki. Sen aistit paremmat paljon on kuin meillä Homo sapiens – sukukuntaan syntyneillä. Sillä sanattoman on tiedon tuntosarvet. Samaa tietoa käyttävät muuttolintujen parvet.

Tähän päättyy yhteinen taival rouvan ja jymyjäärän. Oli matka oiva tää, se muistoihin jää. ”Voisiko seuraava kumppani olla rescue-kissa?” aprikoi rouva apeissa tunnelmissa. Tottahan hän ymmärtää vapauden vietin, joka jäärää taivaalle lennättää. Rouva maljan kohottaa ystävälle katoavalle: Mukini nostan terveydeksesi. Kuohukoon leuoissasi männyn mesi!

Leena Krohnin kepeä piirrosjälki, tarkka silmä ja taito pukea havaintonsa nykymenosta fantasian kaapuun hymyilyttää ja vakavoittaa. Niin hänen romaaneissaan kuin kuvakirjoissaan kyse ei ole maagisesta realismista vaan turhuuksien pintakuohun läpi porautuvasta tinkimättömästä ajattelusta.

Sydänystävä heittää hyvästit myös SELLsingiksi muuttuneelle Helsingille. Kaupungille, joka myy puistikkonsa, kallionsa ja urbaanit luontosaarekkeensa gryndereille. Tuhoaa vanhoja kauniita rakennuksia ja rakennuttaa tilalle entistä korkeampia, rumia laatikoita.

”Synnyinkaupunkini viimeaikainen kehitys, joka ei miellytä minua, on saanut minut muistelemaan lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunkia. Sydänystävä on minun hyvästijättöni Helsingille, sydämeni kaupungille, joka on luovutettu sijoittajien hyväksikäyttöön”, Krohn toteaa surullisena.

Ei silti anneta periksi. Puolustettavaa riittää: Lapinlahti, Kivinokka, Vartiosaari… puhumattakaan gryndereiden himoitsemista keskustan vielä avoimista pienistä aukioista. On käsittämätöntä, että Elielinaukiolle suunnitellaan parhaillaan massiivista rakentamista.  

Sitoutumaton Ympäristöliike Helsinki jakaa asiantuntijainformaatiota ja tekee parhaansa sydänystävämme puolustamiseksi.

Teksti ja kuvitus: Leena Krohn. Sydänystävä. Teos, 2024. 40 s. Kirjan viimeistellyn graafisen ilmeen on suunnitellut Marjaana Virta.