sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

Matkalla minäksi

Clarice Lispectorin menestysromaanin Oppiajan eli Nautintojen kirjan päähenkilön on ensin opittava tuntemaan itsensä ennen kuin on valmis rakkauteen. Kertomus hänen oppiajastaan on nautinnollista luettavaa.


Brasilialaista Clarice Lispectoria (1925 – 1977) pidetään yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä kirjailijoista. Kaunokirjallisissa teoksissaan hän keskittyi erityisesti minuuden, kielen, tietoisuuden ja olemassaolon teemoihin.

Nämä ovat keskeisiä elementtejä myös hänen kuudennessa romaanissaan, joka heti ilmestymisvuonnaan 1969 nousi best-selleriksi. Teos kustantamon Baabel-sarjaan kuuluvan romaanin on nyt  ilmeikkäästi suomentanut ja sen teemoja kirkastavan jälkipuheen kirjoittanut Tarja Härkönen.

Kirjaan johdattaa Lispectorin huomautus. ”Tämä kirja vaati niin suuren vapauden, että minua pelotti antaa se sille. Se on paljon minun yläpuolellani. Nöyrästi yritin sen kirjoittaa. Henkilö minussa on kirjailijan minää vahvempi.”

Tämä on totta, sillä kirja alkaa omavaltaisesti kesken kaiken, pilkulla, ja jatkuu hengästyttävällä ryöpsähdyksellä 25-vuotiaan alakoulunopettaja Lórin mielenmaisemaa, jossa hajanaiset ajatukset tuuppivat toisiaan ilman pisteitä. Tämä kuvaa Lorin alkuvaiheen hämmennystä, sillä hän on arka ja ujo, eikä yksinkertaisesti osaa elää.

Clarice Lispector
Onneksi Lórilla on hyvä neuvoja, yliopistossa filosofiaa opettava, häntä vanhempi Ulisses. Filosofiaa tämä ei hänelle kuitenkaan opeta vaan johdattaa matkalle kohti itsetuntemusta ja tietoisuutta siitä, mitä on olla ihminen, mitä on olla olemassa. Mutta Lóri joutuu tekemään matkan itse, löytöretki kohti aitoa rakkautta hänen on tehtävä yksin.

Oppiaika eli Nautintojen kirja on rakkaustarina, mutta aivan omanlaisensa, se kietoo kertomukseensa Lórin pohdiskeluja Jumalan olemassaolosta, omasta identiteetistä, elämän ja rakkauden mysteeristä. Näin Lóri paljastaa sielunsa Ulissesille: ”Jonain päivänä äärimmäisen persoonaton maailma on vastakkain persoonani loputtoman yksilöllisyyden kanssa, mutta olemme kuitenkin yhtä.

Tämän jälkeen hän tuntee hetken onnea, kunnes tuska ja ahdistus palaavat. Hän ei ole oivaltanut, että ilo ja tuska ovat erottamaton pari, toista ei ole ilman toista. Lóri pelkää sisällään vellovaa intohimoa Ulissesia kohtaan ja samalla vapautensa menetystä. Sillä Ulisses ei halua vain Lórin ruumista, hän haluaa myös naisen sielun. Jota tämä ei vielä ole valmis antamaan.

Janne Jääskeläinen: Survivor (osa)
Mutta Ulisses on valmis odottamaan. Hän kirjoittaa runoja, koska se ”oli hänen mielestään syvällisintä mielen harjoitusta” ja puhuu viisaita: ”Olemme keränneet tavaraa turvaksemme, koska meillä ei ole ollut toisiamme. Meillä ei ole iloja, jotka eivät löytyisi katalogista.” Vallan ajankohtaista tälläkin hetkellä, kenties vielä ajankohtaisempaa.

Rakkaudellekin hänellä on käypä määritelmä: ”Emme ole käyttäneet sanaa rakkaus, jottemme joutuisi tunnustamaan sitä vihan, rakkauden ja mustasukkaisuuden ja monen muun ristiriidan kudosta josta se muodostuu.”

Teksti on niin täynnä kiinnostavia ajatuksia, että tuon tuosta on pysähdyttävä niitä miettimään. Jollain oudolla tavalla romaania lukiessa tuntee oivaltaneensa jotain tärkeää, muttei saa siitä otetta. Sillä lauseista syntyvä kokonaisuus on enemmän kuin niiden summa, se laajentaa tajuntaa taiteelle ominaisella mysteerillä.

Johanna Suonpää: Hiljaisuus
Tarja Härkönen toteaakin jälkisanoissaan: ”Clarice on tunnettu näkemyksestään, että kaikki tärkeä on rivien välissä, että sanat eivät kykene kertomaan todella tärkeitä asioita elämässä. Niinpä kun ihminen Lórin tavoin etsii elämälleen tarkoitusta, hän ei kykene pukemaan sitä sanoiksi, sillä kieli estää todellisuutta pääsemästä pintaan, ja silloin ainoa tapa voittaa tämä este on pyrkiä kohti suurempaa todellisuutta: se käy hiljaisuuden kautta.”

Vähitellen Lóri löytää tiensä aistien tuottaman nautinnon luo, ja maailma alkaa tulla näkyväksi. Vihannestorilla hän ihailee murskaantuneen punajuuren punaisena valuvaa mehua, kastautuu suolaiseen mereen, puraisee punaista kiinteää omenaa ja – päinvastoin kuin Eeva – päätyy paratiisiin.

Sillä ”hedelmän maku on hedelmän kosketuksessa kitalaen kanssa eikä hedelmässä itsessään”.

Romaani alkoi kesken kaiken pilkulla, ja kesken se myös jää, päättyy kaksoispisteeseen. Se on viipale elämää, jonka olemme kulkeneet Lórin ja Ulissiksen kiinnostavassa seurassa. Lóri on oppinut läksynsä, ja kenties lukijakin on rahtusen viisastunut. Hieno kirja.

Tarja Härkönen kertoo jälkipuheessaan myös mieltä kutkuttavan human interest storyn, jonka minäkin toistan. Nimi Ulisses tulee berniläiseltä psykiatrilta Ulysses Girsolerilta, joka rakastui nuoreen Clariceen niin syvästi, että katsoi parhaaksi muuttaa pois kaupungista. Onko Oppiaika unelma siitä, mikä olisi voinut käydä toteen?

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja
 (Uma Aprendizagem ou Livro dos Prazeres).
Suomennos ja jälkisanat Tarja Härkönen. Teos, 2018. 178 s.

Johanna Suonpään näyttely Muuttumispuu Galleria Katariinassa 4.3. saakka.
Janne Jääskeläisen Matkalla – En Route -näyttely Galleria Contempossa 4.3. saakka.
Näyttelyyn liittyy kaikille avoin minikirjoituskilpailu 23.2. asti. Tarkempaa tietoa saa galleriasta. 

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Rakkauden korkea haiku

Mitä rakkaus on? Palkitun japanilaiskirjailijan Hiromi Kawakamin hieno romaani Sensein salkku tarjoaa kysymykseen varteenotettavan vastauksen.


Hiromi Kawakami on Japanin pidetyimpiä nykykirjailijoita, joka on voittanut useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja. Hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa Sensein salkku voitti Tanizaki-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2001 ja oli ehdolla Man Asia -palkinnon saajaksi vuonna 2013. Se on käännetty 14 kielelle.

Nyt Kustantamo S&S:n ansiosta olemme saaneet myös suomeksi tämän poikkeuksellisen helmen, joka vie 2000-luvun Tokion keskustan kujille epätavallisen, ja juuri siksi niin lumoavan, rakkaustarinan pauloihin. 

Tsukiko on 38-vuotias yksinään viihtyvä toimistossa työskentelevä nainen, Harutsuna Matsumoto hänen entinen japaninkielen opettajansa Sensei.

Kaksikko tapaa sattumoisin Satorun baarissa, juo sakea ja napostelee pikku paloja. Tarinaa kertoo Tsukiko: ”Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni.”

Hiromi Kawakami (s. 1958)
Kawakami luo intiimin, paikoin runollisen melankolisen tunnelman. Kerronta, jonka Raisa Porrasmaa mutkattoman taitavasti on suomentanut, soljuu näennäisen helposti. Silti teksti on monimielistä; tavoittaa ihmissuhteiden herkät säikeet ja kanssakäymisen hienovaraiset nyanssit nautittavasti.

Sensei säilyttää vanhoja muistoesineitä lipastossaan, siellä lojuu myös erilaisia pattereita, joissa mittarin mukaan on vielä vähän eloa jäljellä.

Minä katselin isoja ja pieniä paristoja mietteisiini vaipuneena. Ne lepäsivät hiljaa himmeässä valossa. Kuu alkoi taas verhoutua pilviharsoihin.” 

Kuu saakin kulkea tarinan mukana, väliin hohtavana, toisinaan hurjasti kiitäviin pilviin kadoten, aina tunnelman mukaan.

Kaksikko tapailee satunnaisesti, käy vuorilla keräämässä metsäsieniä, markkinoilla, kirsikankukkajuhlissa hanamissa. Japanilaiset herkut, joita baarissa nautitaan, alkavat kutkuttaa lukijan makuhermoja.

Tokkuro, sakepullo
Sensei tilasi padasta daikon-retikkaa, tsumire-kalapullia ja naudan jänteitä. Minä tilasin chikuwabu-vehnämykyjä, konnyaku-nuudeleita ja daikonia, etten jäisi huonommaksi.” Palan painikkeeksi kuluu tokkuroittain lämmintä sakea.

Pikkuhiljaa, aavistellen, pariskunnan välillä alkaa orastaa baarituttavuutta syvempiä tunteita. Nämä lukija tunnistaa: soutamisen ja huopaamisen, etäisyyden oton, mustasukkaisuuden, sydämentykytykset. Silloinkin, kun Tsukiko tapailee itsensä ikäistä, mukiinmenevää tuttavuutta, Sensei häilyy jossain hänen mielensä takamailla.

Pariskunnan erottaa vääjäämätön välimatka. Olisiko se mahdollista ylittää? Tsukiko tuntee outoa kaipausta, hänellä on unelma, vaikka tätä hänen on vaikea itselleen myöntää. Teoksen ulkoasun suunnitellut Satu Konttinen on tulkinnut kirjan tunnelman ja tarinan oivallisesti. Kannessa Tsukiko tutkii Sensein salkkua. Sen sisällä ei ole mitään, siitä huolimatta ”sen tyhjä tila avartuu äärettömyyksiin”. Aikamoinen opettaja tuo Sensei.

Malin Ahlsvedin akvarelli Kevätlumi.

Hän lausuu myös haikuja: ”Pajunoksain takaa välkkyy / Öisen virran valkovuo / virran takaa usvakummuilt’ / Huilun sävel hauras / matkamiehen rintaa vihlaisee…” 

Pitkän illan päätteeksi kumppanit päätyvät itsekin niitä sepittämään. Romaanikin muistuttaa surumielisellä tavalla lohdullista haikua.

Entä mitä rakkaus on? Tiede ei siihen kykene vastaamaan, mutta Sensein salkun tapaiset kirjalliset helmet tavoittavat omilla keinoillaan siitä jotain olennaista.

Hiromi Kawakami: Sensein salkku
 (Sensei no kaban). Suom. Raisa Porrasmaa
Kustantamo S&S, 2017. 243 s.

Malin Ahlsvedin herkissä akvarelleissa seikkaileva, maailmanmenoa ihmettelevä hahmo toi mieleeni Tsukikon ja kirjan tunnelmat.
Hänen näyttelynsä Kaipuuni on avoinna TM-galleriassa 18.2. saakka.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Harri Römpötti: Sanokaa mitä näitte

Tiivistettyä todellisuutta

Harri Römpötti on laatinut erinomaisen haastattelukirjan Sanokaa mitä näitte suomalaisen dokumenttielokuvan komeasta noususta viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Ikkunoita todellisuuteen avaavat 17 alan keskeistä tekijää.

Metsäteknikko Markku Lehmuskallion ura dokumenttivalokuvaajana sai alkunsa, kun hänen talonsa ja koko omaisuutensa tuhoutui tulipalossa. Vakuutusrahoilla aiemmin valokuvausta harrastanut Lehmuskallio osti tuttunsa kehotuksesta elokuvakameran.

Hän huomasi vähitellen kehittyvänsä kuvaamisessa ja innostui. Alku ei ollut helppo, 1970-luvulla hän teki lyhytelokuvia vekseleillä. Kunnes ura lähti kansainväliseen lentoon pohjoisen luontoa ja ihmisiä kuvaavilla runollisilla ja pohdiskelevilla elokuvilla.

Hänen päätyönsä, kaksiosainen dokumentti Minä olen – Elokuva tundralla asuvien ihmisten taiteesta (1992), palkittiin Jussi-patsaalla. ”Kalliomaalaukset ovat niin saamarin hienoja. Ihmisen tekemä viiva ei ole parantunut yhtään 40 000 tuhanteen vuoteen. Ne kiinnostavat minua yhä”, hän toteaa kirjassa.

Lehmuskallion tarina aloittaa Harri Römpötin elävästi kirjoitetun teoksen Sanokaa mitä näitte: suomalaiset dokumenttielokuvan tekijät kertovat (Art House). Se on eräänlaista jatkoa Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin historiikeille Dokumentin ytimessä (2009) ja Dokumentin utopiat (2015), jotka kertovat dokumenttielokuvan alusta sen kukoistuksen kynnykselle 1980-luvun loppuun, josta Römpötti jatkaa.

Tuolloin dokkareista alkoi tulla taidetta; niissä käytettiin näytelmäelokuvan keinoja, animaatioita, peräti näyttelijöitä, ja ne muuttuivat henkilökohtaisemmiksi. Tekniikkakin kehittyi matkan varrella; teoksen juniorit Hannes Vartiainen ja Pekka Vehkolainen ovat kuvanneet yöperhosia ja kärpäsiä käyttäen röntgentomografiaa.

Harri Römpötti on toimittaja ja krii-
tikko. Tässä kirjansa julkkareissa.
Römpötti halusi tehdä kirjastaan helppolukuisen ja pyrki välttämään liikoja luettelointeja. Tässä hän onnistuu, kirja on vetävä ja koukuttava, jännittävä ja hauska. 

Lukiessa tuntuu kuin esiteltävät tekijät keskustelisivat keskenään aiheista, näkökulmista, käytännön työskentelystä. Haastatellut 17 dokumentaristia ovat kaikki tehneet useita tunnustuksia saaneita teoksia ja jatkavat työtään edelleen.

Yksi heistä on Seppo Rustanius, joka on tehnyt kymmenkunta elokuvaa vuoden 1918 sisällissodasta. Alkujaan hän opiskeli teologiaa ja ”pohti sodan ja tappamisen asioita” jo koulussa. 

Surullisen satavuotispäivän muistoksi häneltä ilmestyy tänä vuonna lyhytelokuva Sodan silmät, joka kertoo lapsisotilaista sekä valkoisten että punaisten puolella.

Tekijöiden tarinat paljastavat, miten monipuolista dokumentin teko on ja miten monella tavalla aiheita voi tarkastella. Anu Kuivalainen miettii paljon elokuviensa visuaalista puolta ja tietää, miltä ne näyttävät jo ennen kuin osaa sanoa, mistä ne kertovat. ”Minulle dokumenttielokuva on pikemmin runoutta kuin tiedonvälitystä. Puhun kuvilla ja rakastan hiljaisia hetkiä.”

Virpi Suutarille ja hänen yhteistyökumppanilleen Susanna Helkkeellekin visuaalisuus on tärkeää. ”Valokuvataustamme nosti yksittäisen kuvan tärkeäksi – sommittelun, rajauksen, geometrian. Teimme eräänlaisia eläviä tauluja, jotka ovat hyvin näyttämöllisiä.” Suutarille elokuvat ovat tiivistettyä todellisuutta, runollista realismia.

Selma Vilhunen puolestaan käy kameran kanssa keskustelua todellisuuden kanssa. ”Liikkuva kuva on minulle luontainen ajattelun väline, ykköskieli.” Sillä vaikka kuinka tekisi taustatyötä, tutkisi aihetta ja kirjoittaisi tarkan käsikirjoituksen, todellisuus yllättää aina. Tätä mieltä on myös Kiti Luostarinen, joka tunnustaa, ettei ”osaisi keksiä yhtä hienoja juttuja kuin elämä tarjoaa”.

Pirjo Honkasalo kuvasi Atmania Intiassa.
Dokumenttia tehdessä tarina saattaa muuttua matkalla paljon. Tärkeintä on kuitenkin tietää mitä haluaa sanoa. Usein tarina alkaa elää vasta leikkausvaiheessa, ja dokumentti löytyy suuresta materiaalimäärästä toisen kerran leikattaessa.

Römpötin mukaan monet lahjakkaat elokuvantekijät suuntaavat nykyisin dokumenttielokuviin, sillä niiden teko on näytelmäelokuvaa halvempaa ja vapaampaa. Miia Tervo korostaa spontaaniutta elokuvan teossa ja kiteyttää tämän kirjassa osuvasti: ”Dokumentin tekeminen on kuin freejazzia. Fiktiossa pitää soittaa nuoteista.”

Harri Römpötti: Sanokaa mitä näitte:
suomalaiset dokumenttielokuvan tekijät kertovat
Art House, 2018. 224 s.
Kirjaan liittyvä tilaisuus:
Aika: keskiviikko 31.1. kello 20.30
Paikka: Dubrovnik (Eerikinkatu 11, Helsinki)
Ylen Dokumenttiprojektin tuottajana tunnetuksi tulleen Iikka Vehkalahden vetämässä keskustelussa kotimaista dokumenttielokuvaa puivat Sanokaa mitä näitte -kirjan kirjoittaja Harri Römpötti sekä elokuvaohjaajat Kiti Luostarinen, jonka elokuvasta kirja on saanut nimensä, Selma Vilhunen, jonka Hobbyhorse Revolution on menestynyt maailmalla, ja Markku Heikkinen, jonka elokuva Ei tietä kotiin saa ensi-iltansa DocPointissa.


tiistai 16. tammikuuta 2018

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta

Jokin kohta elämässä

Sanna Karlströmin kiehtovassa esikoisromaanissa Multaa sataa, Margareta elämä haukkoo henkeään muistojen painon alla. Mutta lentääkö yksi yli käenpesän?

Palkitun runoilijan omaperäinen, aistillinen, raadollinen kieli saa loistaa pääosassa Sanna Karlströmin psykologisesti oivaltavassa ”kamariromaanissa” Multaa sataa, Margareta (Otava). Sen virkkeiden poljentoon ajautuu kuin huomaamatta, mielellään.

Isossa talossa aika on pysähtynyt. Pian viisikymppisen Margaretan mies, Alan, on kuollut puolitoista vuotta sitten, mutta muisto hänestä elää vahvana, painostavana.

Yhdellä iskulla asiat menettivät pehmeytensä, huokoisuutensa, kaikki oli kuin kylmää kaakelia jonka lävitse ei voinut nähdä. Jossain, peitettynä oli oltava elämä jota he elivät, kaikki. Alan olisi siellä.”

Kolme sukupolvea naisia on jäänyt muistojensa vangiksi. Margareta näkee tulevaisuutensa itseensä uppoavan äitinsä Linnean romahtavissa piirteissä. Linnean puhki kulutetuissa muistoissa tehtaanjohtajan naurava nahkahousuinen poika nousee sodan usvasta. Se kohta elämässä nousee yli muiden kuin syreeninlatva.

Margaretan nuori tytär Eloisa vasta tapailee tulevia muistojaan. Hän maalaa isänsä partavaahdolla kasvoilleen kallon. ”Täsmälleen hänen alapuolellaan seisoo äiti ruusukuvioisessa aamutakissa, sen helma leikkaa ilmaan täyden pimeän ympyrän, josta hänen paljaat jalkansa putoavat.

Joskus Eloisan kasvoilla välähtää Alanin tuttu piirre, hänestä jäänyt kipinä. Silloin Margaretan on käännettävä katseensa pois. Ajatusten virta paljastaa kolmikon pysähtyneen elämän. ”He pitävät sisällään asioita kuin rasioissa, toistensa salaisuuksia joita he sanattomasta sopimuksesta säilyttävät, niin äidit ja tyttäret tekevät.”

Sanna Karlström on voittanut Hesarin
esikoispalkinnon, Tanssiva karhu -ru
nouspalkinnon sekä Kalevi Jäntin
palkinnon. Kuva: Arto Wiikari

Karlström tähtää elämän kipupisteisiin, antaa henkilöidensä ohella äänten, hajujen ja tuntoaistin välittää elämännälkää. Tyhjät henkarit kolisevat toisiaan vasten kuin luut, liinalle leviävä viinitahra kostuttaa sormet, appelsiinin syönnistä kasvaa hekumallinen bakkanaali.

Margareta yrittää epätoivoisesti pyyhkiä Alanin muistoa mielestään. Hetkellisesti helpotusta tuo Erik, vieras mies, joka tulee taloon. Herättää intohimon, kunnes multaa sataa: ”Suudelma on pimeä kuin kaivaisi lapiolla syksyistä maata.”

Margaretalla on toinenkin pakokeino tilanteesta. Se löytyy liinavaatekaapista, sen kellertävä sydän, jonka huulilleen nostaen hän lähettää pullopostia haudan taakse. Ja samaan aikaan, kun kaikki tämä tapahtuu isossa talossa, Alan ajaa autollaan kohti ratkaisevaa hetkeä. Mennyt ja nykyinen ovat romaanissa erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa.

Mutta voi olla, että sykkyrästä löytyy sittenkin tie ulos: ”Siitä mistä polku alkaa, siihen koti loppuu, ja kun juoksee polkua pitkin maailma avautuu kuin vetoketju aukenisi hammas hampaalta, puristus helpottaa, pöly pyyhkiytyy ja pian kodin hiljaisuudella täytetty paino ei juurikaan tunnu.”

Multaa sataa, Margareta tekee sen mihin hyvä kirjallisuus pystyy; saattelee lukijan tutkimusretkelle omaan elämään, muistoihin, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Josta on pidettävä huolta.

Yksityiskohta Jorma Purasen
 teoksesta Goya’s Head.


Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta. 
Otava.  2017. 157 s.

Oivallinen kumppani romaanille on Jorma Purasen näyttely Menetysten muistio Galerie Anhavalla. Siinä pohditaan menneen ja nykyisyyden välistä suhdetta, katoamisia ja menetyksiä kuvataiteen keinoin.

Näyttely on avoinna 4.2. saakka. 

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä

”Minä asun maalla syystä”

Toimittaja Jenni Räinä ja valokuvaaja Vesa Ranta lähtivät reissun päälle tapaamaan autioituvan maaseudun asukkeja. Syntyi Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt teos Reunalla, jossa sitkeät, luonnonrauhaa arvostavat ihmiset kertovat elämästään syrjäseuduilla.


Jenni Räinä vietti lapsuutensa parinsadan asukkaan Kuivaniemen Hyrylässä. Tuolloin siellä oli vielä koulu ja kauppa. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin niitä ei enää ole. Muutoksen syvyys ja peruuttamattomuus häkellyttää, hän kirjoittaa ihmisläheisen Reunalla-teoksen (Like) esipuheessa.

Vesa Rannan kuvauskeikat vievät hänetkin usein sivuteille, joiden varsilla autiotalot ja lahonneet ladot vuorottelevat. Kerran räntäsateen hämärtämällä matkalla Oulusta Kainuuseen Suomussalmelle hän törmäsi lähes twinpeaksmäiseen näkyyn.

Yhtäkkiä tietä pitkin käveli vastaan vanha nainen, joka työnsi aamutakki päällään rollaattoria ylös jyrkkää mäkeä.” Toimittaja ja valokuvaaja huomasivat pohtineensa samoja asioita: ketkä – ja miksi – sinnittelevät vielä syrjäseuduilla ympärillä vellovasta massiivisesta maaltamuutosta piittaamatta.

He kiertelivät kahden vuoden ajan Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan syrjäkylillä ja vierailivat yhteensä kahdeksassatoista kodissa, monissa niistä useita kertoja. Ihmisten kertomuksia taustoittavat teoksessa maaltamuuttoa tutkineet asiantuntijat. Mutta äänessä ovat ennen kaikkea syrjäkylien asukkaat itse. Hienot, konstailemattomat valokuvat luovat tarinoille visuaalisesti vaikuttavan taustan.

Jenni Räinä ja Vesa Ranta Finlandia-tilaisuudessa.
Kuva: Martti Kainulainen
Tilastot puhuvat karua kieltään. Suomessa on tällä hetkellä yli 140 000 autiota taloa, ja maaseutualueilta on lähtenyt kuluneiden noin viidentoista vuoden aikana yli 133 700 asukasta. Yli puolet suomalaisista asuu 200 kilometrin etäisyydellä Helsingistä, 500 kilometrin säteellä peräti yhdeksän kymmenestä.

Palvelut karkaavat muuttajien perässä, kun hyvinvointivaltiokin on muuttanut kaupunkiin. 

Kun kahdeksankymppisen Eeva Pöyskön mahakipu yltyi sietämättömäksi, hänen poikansa Jaakko tilasi ambulanssin Yli-Kiimingin Nuorittan tilalle. Se saapui, mutta palasi tyhjänä takaisin, koska kriteerit sairaankuljetukseen eivät täyttyneet.

Jaakko kuljetti äitinsä tuskallisen matkan autollaan sairaalaan, jossa paljastui, että Eevalla oli haimatulehdus.

Kun Yli-Kiiminki liitettiin Ouluun, ”meillä meni höpöksi tämä elämä täällä kaikilla. Kaupunginjohtaja kirjoitti puhelinluetteloon tervetulotoivotuksen ja totesi, että nyt ylikiiminkiläisetkin pääsevät palveluiden ääreen. Mua pisti niin vihaksi, että jos se johtaja ois ollut tuossa niin oisin pieksänyt sen”, manaa Eeva Pöyskö. Ja syystä.



Joka vuosi noin 30 kyläkauppaakin lopettaa, ja tahti vain kiihtyy. Kun Oijärvellä karhun naapurina asustelevan isännöitsijän ja kirjanpitäjän Eeva Kuhan kyläkauppa jäi tyhjilleen, matkaa lähimpään kertyi 36 kilometriä. Tilanne ei Eevaa miellyttänyt, joten hän päätti uhkarohkeasti antaa kotikaupalleen uuden elämän ja ryhtyä sen emännäksi.

Yksi maaseudun valttikorteista on sen halvat hinnat; Eeva sai pakkohuutokaupassa kaupparakennuksen, sen takana olevan suuren teollisuushallin, varaston ja tontin omakseen vajaalla 3 000 eurolla. Hiljalleen hän ystävineen kunnostaa kauppaa ja sen yhteyteen baaria ja näyttelytilaa. ”Kaikki odottavat, että olisi paikka, jossa nähdä ihmisiä.”



Eläkeläispariskunnan Mariko ja Keichi Hayamin punainen talo Luola-aavalla on vuosien etsinnän tulos. Japanilaiseen elämäntapaan liittyvä kilpailu ja rahanahneus oli alkanut kyllästyttää sadan petipaikan retkeilymajaa Shikokun saarella pyörittänyttä kaksikkoa. Niinpä he alkoivat etsiä omaa mansikkapaikkaa Mikronesian saaria, Intiaa ja Yhdysvaltoja myöten.

Kunnes Japanin uutisissa näkyvästi kerrottu Suomen Pisa-menestys vuonna 2006 pisti Marikon silmään ja hän lähti tutkimusmatkalle. Se oli menoa, oma paratiisi löytyi vihdoin 8 000 kilometrin päästä entisestä kodista Kuivaniemeltä. Pariskunta toteuttaa siellä japanilaisen sananlaskun määritelmää ihanteellisesta elämästä:

Elämän tarkoitus on olla pellolla hyvällä säällä ja lukea kirjaa sateella.” Taidatkos sen paremmin sanoa. Tähän yhtyy varmasti moni muukin syrjäkylän asukas.

Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä.
Like. 2017. 264 s.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Pirkko Koskenkylä: Tänään kotona – huomenna maailmalla

Pirkko Koskenkylän seikkailut kotona ja maailmalla

Miten vihtiläisestä orpotytöstä tuli televisiotoimittaja ja maailmanmatkaaja Swan-veneiden luojan Pekka Koskenkylän kumppanina, päälle päätteeksi kirjailija ja taidemaalari? Tarinan jännittävät vaiheet Koskenkylä on taltioinut inspiroivaan omaelämäkertaansa.

Kirjasta kirjaan -blogissani vierailee tällä kertaa ystäväni Hilkka Kotkamaa, jonka kanssa ihastuimme ikihyviksi Pirkko Koskenkylän uuteen teokseen Tänään kotona – huomenna maailmalla (Airut Kustannus) ja teimme siitä seuraavan jutun.

Teos starttaa Pirkon lapsuudesta pienessä vihtiläisessä maalaiskylässä. Tuolloin elettiin työntäyteistä sodanjälkeistä aikaa, jolloin kaikki käsiparit olivat tarpeen murjotun maan jälleenrakennuksessa. Lapsiakin tarvittiin – niinpä kouluissa oli syksyllä ”perunannostoloma”. Ja jos ei muuhun vielä kyennyt, niin ainakin viemään lämpimäisleivän naapuritaloon.

Hämmästyttävän tarkkaan Pirkko Koskenkylä muistaa menneisyyden pieniäkin yksityiskohtia. Niitä lukiessa saman ajan kokeneille herää eläviä muistoja, ja muutoin aiheesta kiinnostuneille tarjoutuu aitoa, konkreettista ajankuvaa.

Parsitut sukanpolvet eivät haittaa, kun
Pirkko katsoo luottavaisena tulevaisuu-
teen Pellervo-lehden kannessa 1951.
Pikkutytön maalaisidyllin särki onnettomuus, jossa kolmevuotias Pirkko menetti rakkaan äitinsä tapaturmaisesti. 

Seuraavaksi kuvaa astuu kylmäkiskoinen äitipuoli, joka kehottaa Pirkkoa lähtemään maailmalle mahdollisimman varhain. Kymmenvuotias ei aikaillut, vaan otti neuvosta vaarin.

Opiskelut Helsingin yliopistossa jäivät, kun Koskenkylä temmattiin lastenkengissään taapertelevaan televisioon. 

Hän oli mukana monessa projektissa MTV:n kulta-aikaan 1972 – 1992. Suositun Tänään kotona -ohjelman toimittajan ja juontajan pesti vuosina 1972 – 1977 osoittautui varsinaiseksi kisällinäytteeksi.

Sen sinnikkäimpiin seuraajiin kuului Helsingin Sanomien kärkevä toimittaja Jukka Kajava, joka haukkui lähetyksen pataluhaksi heti seuraavana päivänä lähes joka kerta. ”Me ohjelmantekijät olimme hänestä vanhoja, konservatiivisia tanttoja, joilta puuttui kosketus aikaan”, Koskenkylä kirjoittaa. Se ei tietenkään pitänyt paikkaansa, sillä tekijät elivät normaalia nuorten perheiden arkea.

Eikä Kajava aavistanut, että näillä kotoisilla makasiiniohjelmilla oli suuri tulevaisuus edessään eri puolilla maailmaa. Ylen huippusuosittu Strömsö kuuluu niihin harvoihin Suomessa tehtyihin ohjelmiin, joita näytetään jopa Ruotsin televisiossa parhaaseen katseluaikaan.

Television pioneerit tekivät työtään enemmän innolla kuin taidolla. Eikä kommelluksilta vältytty. Tänään kotona -sarjan kahdessadas lähetys syntymäpäiväkakkuineen oli koitua kohtalokkaaksi, juuri kun lähetys oli alkanut.

Televisiolamppujen kuumuudessa kaksisataa ohutta kynttilää sulivat nopeasti, ja yhtäkkiä koko kakku leimahti tuleen muuttuen kiukkuiseksi tulipatsaaksi.” Ohjelma vihellettiin poikki, ja katsojat jäivät paitsi tätä jännitysnäytelmää.

Pirkko Koskenkylä on löytänyt Mansikkapaikkansa
Bargemonin keskiaikaisen pikkukylän liepeiltä.
Kuva: Anni Kotkamaa

Reportaasimatkalla Pariisissa Koskenkylä tapasi tulevan Pariisin kirjeenvaihtajan Helena Petäistön, jonka kanssa suunnitteli tämän stand-upien huolitellun kuningattaren ensimmäistä kuvajuttua bistrossa. Petäistöltä ilmestyi juuri ennen joulua tilastojen kärkijoukkoon nopeasti kivunnut ”jännitysnäytelmäRanska, Macron ja minä (Otava).

Yksityiselämässään Koskenkylä koki noihin aikoihin kaksi avioliittoa, joista toinen päättyi eroon ja toinen puolison kuolemaan. Oliko tämä nyt tässä, elämä koettuna ja elettynä? hän ihmetteli.

Ei suinkaan. Teeveetyöhönsä kyllästynyt sinkku päätti vilkaista lehden henkilökohtaista palstaa aikana, jolloin moista partnerin metsästystä pidettiin varsin epäilyttävänä. Ei vielä eletty nettitreffien ja tintereiden aikaa, jolloin kukaan ei ole moksiskaan, vaikka joku olisi löytänyt kumppanin Keltaisesta pörssistä.

Koskenkylä vastasi ilmoitukseen, jonka oli lähettänyt Swan-veneiden rakentajana tunnettu pietarsaarelainen Pekka Koskenkylä. Tämä vei sittemmin nuorikkonsa Ranskaan ja sieltä moneksi vuodeksi purjehtimaan maailman merille. Muutama myrskykin koettiin.

Yhtäkkiä veneen perä nousi melkein pystyyn, ja samalla keula sukelsi syvälle. Suunnattomat vesimassat pyyhkäisivät keulan ylitse. Parahdin kauhusta, sillä olin varma, että Pekka oli huuhtoutunut yli laidan. Kun keula vihdoin nousi syvältä vedestä, Pekka makasi kannella pitäen tiukasti kiinni paksusta ankkurikettingistä.” Haverista selvittiin säikähdyksellä ja jollan menetyksellä.

Pirkko ja Pekka kiersivät veneellään maailman merillä seitsemän
vuotta. Kuva: Pekka Koskenkylä.

 Lopulta pariskunta rantautui kuivalle maalle Ranskan Rivieralle. Ensin Cannesiin, kunnes oma talo vihreän Provencen sydämessä alkoi houkutella. Lähes omin käsin rakennetun talon syntyvaiheita Koskenkylä kuvaa mainiossa kirjassaan Koti Provencessa.

Talon valmistuttua tekemisen puute alkoi vaivata, ja Pirkon sormia syyhytä. Maaseudun rauhassa syntyi romaanitrilogia Pohjantuuli sekä monenlaisia muistelmia, kaikkiaan yhdeksän teosta. Vaihtelua kirjalliseen työskentelyyn tuo maalaaminen, jonka tuloksia on ihailtu näyttelyissä niin Suomessa kuin Ranskassa.

Sujuvasti, hauskasti ja rehellisesti kirjoitettu Tänään kotona – huomenna maailmalla todistaa, että utelias, avoin ja rohkea asenne elämään palkitsee. Vie vihtiläisen orpotytön vaikka ranskalaisen kartanon emännäksi, kirjailijaksi ja taidemaalariksi. Ei hullumpi elämäntarina, jonka jatkoakin on varmaan tulossa…

Pirkko Koskenkylä: Tänään kotona – huomenna maailmalla.
Airut Kustannus. 2017. 344 s. 

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Liisa Väisänen: Kuvan tuhat sanaa – Kuinka ymmärtää kuvan kieltä

Näetkö todella sen, mitä katsot?

Liisa Väisänen on kirjoittanut erinomaisen, yleistajuisen käsikirjan, joka opastaa katsomaan taideteosta pintaa syvemmältä. Taide puhuu, kertoo tarinansa – kunhan opimme ymmärtämään sen kieltä.


Liian usein vain vaeltelemme taidemuseossa tai galleriassa ja silmäilemme ohi lipuvaa kuvakavalkadia pintapuolisesti. Joko pidämme näkemästämme, tai emme pidä, juuri sen tarkemmin emme näkemäämme pohdi, sillä suhtaudumme siihen lähinnä tunnepohjalta.

Taide-elämyksestä jää näin suurin osa kokematta, ja se on sääli. Asia on kuitenkin korjattavissa, mutta se vaatii vähän vaivaa. Meidän on ensin opiskeltava kuvan kieli, jotta voimme kommunikoida teoksen – ja taiteilijan – kanssa, sukeltaa näkemäämme pinnan alle ja syventää kokemustamme.


FT, taiteen tutkija Liisa Väisänen tulee tässä avuksi uudella teoksellaan Kuvan tuhat sanaa (Kirjapaja), jossa hän valaisevien esimerkkien ja Marco Peretton ottamien teoskuvien avulla opastaa lukemaan taiteen kieltä.

Liisa Väisänen on paitsi taiteen tuntija
innostava luennoitsija ja matkaopas.
Hän kehottaa antamaan teoksille aikaa, tarkastelemaan niitä rauhassa, sillä kuvia lukiessa on käytävä läpi monta vaihetta. Ihan ensimmäiseksi on selvitettävä teoksen perusinformaatio, jonka jälkeen on kuvailtava mitä teokseen on maalattu, pohdittava sen mahdollista aihetta. Sen jälkeen sukelletaan pinnan alle.

Tulkitsevassa kuvan lukemisessa yritetään tavoittaa, mitä taiteilija teoksellaan haluaa sanoa. Tämän jälkeen teos on sijoitettava kontekstiinsa; siihen historialliseen tilanteeseen ja kulttuuriin, jossa se on luotu. On tarkasteltava sen ilmaisua, tekotapaa, materiaaleja, värejä, näkökulmaa, rajausta ja sommittelua. Tulkittava teoksen symboleja ja lopulta pohdittava sen viittaussuhteita ja viitekehystä.  

Tämä on kiehtovaa puuhaa, sillä mitä enemmän kuvien lukemista harrastaa, sitä monimuotoisemmin ja syvällisemmin teokset avautuvat. Ne kertovat tarinaansa taiteen kehityksestä, kommentoivat muita teoksia ja paikkaansa niiden joukossa, heijastelevat historiaa ja aikansa aatteita.


Valo ja väri antavat monelle maalaukselle niiden sielun. Giuseppe Sacherin teoksessa ”Kuuruno Liguriassa” keltainen väri luo mereen valoisan kuunsillan ja saa samalla aallot liikkumaan. Äänikin on kuvassa mukana, voimme melkein kuulla laineiden liplatuksen.

Kaikki taide on aikanaan ollut nykytaidetta, joka kulkee monesti eturintamassa, rikkoo rajoja ja kumoaa vallitsevan, vakiintuneen käsityksen siitä, mitä taide on. Siksi se monia raivostuttaa. 

Liisa Väisänen painottaa kuitenkin, ettei taide kehity, vaan muuttuu ajan mukana. On kiinnostavaa tarkastella kutakin teosta oman aikansa silmin.

Taiteella ei myöskään ole lukkoon lyötyä määritelmää, sillä: ”Jokaisella ajalla ja kulttuurilla on oma taiteensa; ne määrittelevät taiteen aina uudelleen.” Tämä muuntuvaisuus on osa taiteen lumoa. Mitä pitempi perspektiivi meillä sen historiaan on, sitä paremmin ymmärrämme, mitä me nyt katselemme.

Maalaus on taiteilijan ja katselijan yhteinen pelikenttä, jolla taiteilija kuljettaa katsojan silmää. Toisaalta silmä on taiteilijan tärkein työväline. Se on keskeinen elementti Egidio Oliverin maalauksessa ”Omakuva”, jossa taiteilija on kuvannut itsensä työssään maalaustelineen äärellä, seinille on ripustettu valmiita teoksia.

Taiteilija on vaihtanut katselijan ja taiteilijan roolit ja katsoo meitä intensiivisesti maalauksestaan kuin pohtien: ”Tätä minä teen ja olen tehnyt, mutta mitä taide todella on?”

Väisänen muistuttaakin meitä siitä, ”että taiteessa tärkeää ei ole vain taiteilijan vaan myös katsojan silmä: ilman katsojaa ei viestiä voida lähettää ja saada perille.” Jotta voisimme ottaa viestin vastaan, meidän on osattava lukea se. Tähän Liisa Väisäsen teos on kerrassaan mainio opas.

Liisa Väisänen: Kuvan tuhat sanaa – Kuinka ymmärtää kuvan kieltä.
Kuvat: Marco Peretto. Kirjapaja.  2017. 158 s.
Liisa Väisäseltä ovat aiemmin Kirjapajalta ilmestyneet myös taidetta sivuavat teokset 
Mitä symbolit kertovat sekä Kaikki Italiani. 
Tammikuussa ilmestyvässä teoksessa Enemmän Espanjaa kuljetaan Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreiteiltä Barcelonan taideaarteiden ja Bilbaon nykyarkkitehtuurin helmien luo.