tiistai 8. elokuuta 2017

Eeva Louhio ja Pirkko Sipilä: Kirjarovio ja muita teoksia

Eläköön kirja!

Tulen voima on inspiroinut kahta kirjantekijää Eeva Louhiota ja Pirko Sipilää monenlaisiin mietteisiin kirjan merkityksestä tiedon välittäjänä ja konkreettisena esineenä. Pohdinnan tuloksena syntyi tunnelmallinen näyttely, taidevihko ja taiteilijakirja.

Eeva Louhio ja Pirkko Sipilä
 Kirjarovio -teoksensa äärellä.
Pirkko Sipilän kodissa sattunut tulipalo peitti hänen suuren kirjastonsa tuhkapilveen. Kirjagraafikkona kirjat olivat hänelle rakkaita, nyt hän joutui hävittämään niitä. 

Vaurioituneita kirjoja inventoidessaan hän pohti ”kirjan merkitystä esineenä ja ideana, sivistyksen tuojana, propagandan levittäjänä, tiedon ja tajunnan laajentajana”.

Yleinen ilmapiiri ei tällä hetkellä ole kovin kirjamyönteinen. KonMari-teoksen inspiroiman siivousvimman pyörteissä pölyä keräävät kirjat eivät ole suosittuja. 

Uusissa asuntomessutaloissa kirjahyllyjäkään ei enää näe. Onko käynnissä jälleen uusi, tällä kertaa digitalisaation synnyttämä kirjarovio? Sipilä ihmettelee.

 Hänelle kirjat ovat rakkaita paitsi sisältönsä puolesta myös esineinä, joita voi silitellä, selailla ja joihin voi palata ja löytää aina uutta. Tätä mahdollisuutta eivät e-kirjat tarjoa. Bloggarillekin käsin kosketeltavat kirjat ovat tärkeitä. Ei haittaa vaikka teos olisi jo reissussa nuhraantunut pokkari, sitä enemmän sen näkeminen hyllyssä saattaa herättää muistoja.

Virginia Woolfin Mrs Dalloway tuo mieleeni edesmenneen ystäväni, jonka hieno lahja se oli. Jeanette Wintersonin Art Objects muistuttaa Shakespeare and Company -kaupasta Pariisissa, josta sen ostin. Teoksen motto ole päivääkään vanhentunut. ”If truth is that which lasts, then art has proved truer than any other human endeavour.”

Näkymä Shakespeare and Company -kaupan uumenista.

Myös graafisen suunnittelijan Eeva Louhion 32 sivuisen taiteilijakirjan Meteoriitti lähtökohta oli tuli. Kivikauden aikana noin 7 000 vuotta sitten maahan törmäsi meteoriitti, joka poltti Saarenmaalla Kaalin saaren. Aihe jäi kytemään Louhion mieleen hänen nähtyään meteoriitin synnyttämän kraatterin. Aiheesta kirjoitti myös Lennart Meri teoksessaan Hopeanvalkea.

Eeva Louhio: Tyttö ja meri (osa).

Louhio ”ajattelee käsillään”. Metalligrafiikan painolaattaa työstäessään alkuperäinen luonnos muuntuu monien vaiheiden aikana toiseksi. ”Taiteilijakirjan työskentelyprosessissa yhdistyvät asiat joista pidän: kuvakerronta, grafiikka, materiaalit, kirjansidonta ja kirja esineenä.”

Pirkko Sipilä: Sirpaleita (osa).
Pirkko Sipilällekin käsin tekeminen on tärkeää. Teoksissaan hän yhdistää nuorena oppimaansa kalligrafiaa grafiikkaan tai piirustuksiin. ”Kalligrafia on suoraa jatkumoa työhöni kirja- ja lehtisuunnittelijana. Typografia kiehtoo minua – miten pienellä eleellä, erilaisella viivan käytöllä fontissa sen tunnelma muuttuu.” 

Kirjarovio-näyttelyn tunnelmat ovat peräisin Claes Andersonin ja Eino Santasen runoista.

Viehättävään taidevihkoon kirjansitojan näkemyksen tuo Tarja Hirvonen, joka uskoo perinteisen kirjan tulevaisuuteen.

 ”Lukemiseen tai kirjan käyttämiseen ei tarvita sähköä – päivänvalo tai kynttiläkin riittää. Se ei hyydy pakkaseen, sen käyttämiseen ei tarvitse päivittää ohjelmia, ei hankkia uusia koneita, eikä siitä synny elektroniikkajätettä.”
Kirja onkin paras käyttöliittymä, se toimii aina!

Eeva Louhio ja Pirkko Sipilä: Kirjarovio ja muita teoksia. NN nro 1. 2017. 43 s.
Näyttely Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa 20.8. saakka.

Taiteilijakirjoja voi ihailla Galleria Katariinan pysyvässä näyttelyssä.
Suomen kirjataiteen komitea jakaa vuosittain Kaunein kirja -palkinnot.

torstai 3. elokuuta 2017

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Diktatuuri tulee iholle

Ilmar Taska kuvaa vaikuttavasti elämää Tallinnassa neuvostovallan alla sodan jälkeen. Pienten ihmisten kohtalot koskettavat ja laajenevat universaaleihin mittoihin. Monin paikoin diktatuurit elävät ja voivat hyvin tälläkin hetkellä.



Uutuuttaan kiiltelevä auto, Pobeda , ”Voitto”, hurmaa kuusivuotiaan pikkupojan, kun se hiljaa lipuu kohti  tukkipinolla linjurikuskia leikkivää lasta. Tämä on otollinen uhri Tallinnan kaduilla Pobedallaan kansanvihollisia saalistavalle valvontakomission upseerille.

Virolainen Ilmar Taska luo romaanissaan Pobeda 1946 (WSOY) kiihkottoman ja juuri siksi niin viiltävän ja autenttisen katseen julman koneiston rattaissa rusentuviin ihmisiin ja koneiden pyörittäjiin. Kaikki he ovat omalla tavallaan uhreja, kasvottoman systeemin materiaalia, joiden ihmisarvo on kielletty.

Pojan elämä on ikävää. Kärttyisä isä piilottelee jo toista vuotta talon takahuoneessa, äiti on aina jostain vihainen. 

Isä on taistellut kansalliskomitean jäsenenä maan riippumattomuuden puolesta. Nyt useimmat hänen kumppaneistaan on tapettu tai he ovat paenneet metsiin. Teloitukset, vangitsemiset ja kyyditykset ovat arkipäivää miehitetyssä Virossa.

 Pojan täti, tunnettu laulajatar Johanna on menettänyt estradinsa, kun oopperateatteri on pommitettu hajalle. Hänen rakastettunsa, Lontoossa asuvan BBC:n uutistenlukijan Alanin ääntä Johanna voi kuunnella vain rahisevan radion välityksellä. Rautaesirippu on halkaissut Euroopan, ja rakastavaiset ovat jääneet sen eri puolille.

Virolainen Ilmar Taska on luonut monipuolisen,
 kansainvälisen uran teatterin ja elokuvan parissa.
 Hänen novellinsa ”Vuokralle annetaan” valittiin
 Best European Fiction 2016 -valikoimaan.
Kuva: ERR

Taska valottaa tuon ajan tilannetta monelta kannalta, monen kokijan silmin. Ihmisten kohtalot punoutuvat yhteen, ja pojan lapsenkatse seuraa tilanteita ymmärtämättä, mitä tapahtuu todella. Se luo kirjaan intiimin, psykologisesti uskottavan tunnun. Yhdellä tasolla teos toimii kuin  vetävästi kirjoitettu dekkari.

Psykologisesti kiinnostava ja uskottava on myös Pobeda-sedän ja äidin välinen outo jännite, vihollisten välinen magneetti, joka vetää heitä puoleensa. Rakkaus ei taltu sodassakaan, ihmiset ovat silloin vain entistä haavoittuvaisempia niin fyysisesti kuin henkisesti.

Julman koneiston kammottavin laite on salaiseen huoneeseen kätketty iso murskain. ”Siinä oli vahva sähkömoottori, joka jauhoi pieneksi kaiken mikä siihen heitettiin.” Laite on Pobeda-sedän mielestä tarpeen, sillä ”eihän turvallisuuspalvelun talosta keskikaupungilta voida raahata jatkuvasti ruumiita.”

Mies ei vielä tiennyt, että puoli vuosisataa myöhemmin lehtimiehet valokuvaisivat tätä tilaa ja siitä ilmestyisi sanomalehdessä artikkeli, joka samoin unohdettaisiin pian. Samoin kuin niiden nimet, joiden tie vei sieltä läpi.”



Ilmar Taskan romaanin ansio on, ettei se unohda aikaa, joka on vain kädenojennuksen päässä. Sillä historian tuntemusta tarvitaan, jotta ymmärtäisi omaa aikaansa, kuten kirjailija Imbi Paju UpNorth-lehden arviossaan toteaa: ”Valottaessaan mennyttä, myrskyisää aikaa Pobeda 1946 puhuttelee lukijaa, joka joutuu luovimaan nykyhetken epävarmoilla vesillä.”

Tämä on totta, Itämerellä sotalaivojen trafiikki on vilkastunut, ja ”vihreitä miehiä” tulee muualtakin kuin Marsista.

Ilmar Taska: Pobeda 1946 (Pobeda 1946). Suom. Jouko Vanhanen.
WSOY, 2017. 315 s. 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor

Taiteilijaelämän autuus ja hauraus

Torgny Lindgrenin ”taiteilijaelmäkerta” vie viekkaasti ja lumoavasti taiteen tekemisen lähteille. Sinne, missä maalaava käsi etsii todellisuuden sisintä luonnetta herättämällä kuolleen materian henkiin.

Taiteilija Klingsor (Tammi) jäi Ruotsin eturiviin kuuluneen kirjailijan Torgny Lindgrenin viimeiseksi teokseksi. Hän menehtyi tämän vuoden maaliskuussa. Toukokuussa tuli toinen suruviesti. Suomen etevimpiin kääntäjiin kuulunut, Lindgrenin suomentaja Liisa Ryömä oli seurannut kirjailijaystäväänsä.

Lindgrenin viehättävän vanhahtava kieli taipuu Ryömän tulkitsemana ilmeikkääksi suomeksi. Romaanissa eletään Västerbottenin takamailla 1940-luvulla, jolloin sanat                     kuten harittaa, pyältää, karvata ja sinkata kuuluvat arjen sanastoon. Näissä ja monessa muussa ilmaisussa kääntäjällä on riittänyt työsarkaa.

Maatalon askareet sen enempää kuin maailman kuohunta sotineen eivät nuorta Klingsoria kuitenkaan kiinnosta. Sillä hän on kokenut ihmetyksen ja ilmiön, joka avaa hänen silmänsä ”todellisuuden sisimmälle luonteelle”. Niinpä hän päättää ryhtyä taiteilijaksi.

Tarkastellessaan tavallista vihertävää juomalasia hän oivaltaa, ettei materia ole kuollutta, vaan elää niissä kieppuvissa partikkeleissa, joista se muodostuu. Tämän – kvanttifysiikan innoittaman – hengen ja materian liiton hän haluaa maalauksissaan esittää asiaan vihkiytymättömille.

Muuan nuoripari osuu myöhemmin sattumalta hänen ainoaksi jääneen näyttelynsä avajaisiin purkutuomion saaneeseen kouluun. He lumoutuvat tästä ensimmäisestä näkemästään taidenäyttelystä, päättävät jäljittään taiteilijan elämää ja taidetta ja kirjoittaa hänestä kirjan. Jota me parhaillaan luemme.

Torgny Lindgrenin kirjoja on
käännetty 30 kielelle.
Tunnetuimpia niistä ovat
Doren raamattu ja Akvaviitti
.
Lindgren kommentoi pilke silmäkulmassa taidemaailman ylilyöntejä, mutta sukeltaa samalla syvälle taiteen mysteereihin, joita kenties voi parhaiten kuvata fiktion keinoin. Hänen seurassaan viihtyy, vaikka takaraivossa vaaniikin tunne, etten ole saanut koppia kaikesta siitä filosofisesta viisaudesta ja kulttuurihistoriasta, jonka hän on tekstiinsä upottanut.

Esiintyykö nimi Klingsor Richard Wagnerin oopperassa? Entä kokeeko samanniminen maalari ”viimeisen hehkuvien värien ja humalluttavan viinin kesänsäHerman Hessen pienoisromaanissa?

Joka tapauksessa, kun kyse on taiteilijaromaanista, värit leiskuvat ja elävät elämäänsä Ukkoklingsorin valtaisassa arvessakin. ”Reunoiltaan se oli koboltinsininen, mukana häivähdys vihreää umbraa, sisempänä se hohti okraa ja kadmiuminkeltaista, keskellä oli krappilakan ja kadmiuminpunaisen loistoa.” Huumori on itsestään selvä ainesosa Lingrenin kerrontaa.

Klingsor eläytyy rooliinsa taiteilijana niin täydellisesti, että taiteen edellyttämä nöyryys ja oman työskentelyn jatkuva kyseenalaistaminen unohtuvat. Hän maalaa samaa tai samankaltaista asetelmaa yhä uudelleen. Mikään muu ei tunnu luonnistuvan.

Cézannen Still Life with Apples in a Bowl
Ny Carlsberg Glyptoteekissa Kööpenhaminassa.

 Hän lumoutuu Cézannen teoksesta ”Asetelma, omenoita kulhossa”, jonka näkee Kööpenhaminassa. Mutta tuijottaa vain maalauksen kulhoja, eikä huomaa omenoita, joilla mestari oli sanojensa mukaan halunnut häkellyttää koko Pariisin. Väistämätön katastrofi seuraa lopulta, kun eksistentialismi saapuu Västerbotteniin maalauksena, joka esittää vain itseään.

Klingsor on kokenut taiteen autuuden, nyt hän saa tuta sen haurauden. ”Kuolleet esineet samoin kuin maalaava käsi saattoivat milloin tahansa vaipua olemattomuuteen.”

Tiia Matikaisen veistos Bella Morte IV
Papu Galleriassa.

Mutta taide elää ja sykkii voimakkaasti niissä aikojen yli kantavissa teoksissa, joita me rakastamme. Cézanne oli omituinen erakko, jonka teoksia aikalaiset eivät juuri arvostaneet. Silti hän uudisti taidetta tavalla, jolle Matisse ja Picassokin ovat tunnustaneet olevansa velkaa.

Yksin hän ei tähän kuitenkaan olisi pystynyt. Tarvitaan ”klingsoreita”, taiteen aluskasvillisuutta, jolta nerot ponnistavat näkemään toisin, rikkomaan konventioita ja luomaan jotain ennen näkemätöntä.


Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor (Klingsor). Suom. Liisa RyömäTammi, 2017. 170 s.


Taiteen olemusta voi mietiskellä 20 taiteilijan Laitumella-ryhmänäyttelyssä
Papu Galleriassa 26.8. saakka. 

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Pitkää nenää realiteeteille

Olivier Bourdeaut’n ilakoiva, kaihoisa satu Tule takaisin, Mr. Bojangles kohottaa kuplivan maljan hullulle rakkaudelle, jolle kuolemakaan ei mahda mitään.


Pieni hullunkurinen perhe koostuu isästä, joka nostelee pikkuriikkisiä painoja sikari hampaissaan, gin tonicia siemaillen. Hän kutsuu harjoitustaan ”gym toniciksi”, samalla kun äiti keihästää pienoisaurinkovarjolla oliivia martinilasistaan. Pariskunta viettää jatkuvaa fiestaa.

Perheen nuori poika rakastaa vanhempiaan ja kertoo perheensä tarinaa vilpittömästi, poikamaisen viistolla huumorilla. Eksoottinen, suuri lintu ”Neiti Turhanpäiväinen” koikkelehtii kiljahdellen vanavedessä. Ylenpalttisen elämänmuodon on mahdollistanut perheen korvaamaton ystävä, Törkimykseksi kutsuttu senaattori hämäräperäisillä afääreillään.

Vanhemmat tanssivat, pyörähtävät ilmassa ja tussahtavat pehmeästi takaisin lattialle aivan kuin Bojangels Nina Simonen esittämässä suggeroivan surumielisessä kappaleessa. Timanttineulan vinyylille piirtämä musiikki soi romaanin taustalla, synnyttää lumotun, haikean tunnelman kadotetusta paratiisista.

Ranskalaisen Olivier Boudaut’n
esikoisteoson käännetty
kymmenille kielille.
Kuva: Finitude
Olivier Bourdeaut’n Ranskassa palkintoja kahmineen esikoiskirjan Tule takaisin, Mr. Bojangels (Siltala) kansi tuo ensisilmäyksellä mieleen pahimmanlaatuisen romanttisen kioskikirjan. Mutta lähemmin tarkasteluna kansi on kaunis, ja niin on tarinakin, joka kertoo tanssista, rajojen yli kurkottavasta elämästä ja sitä suuremmasta rakkaudesta.

Isä taltioi vihkoihinsa katkelmia hullunmyllystä, jossa perhe pyörii. Kirjoittaa jatkuvista bileistä, Espanjan huvilasta, hillittömästä vaimostaan, lumoojattaresta, joka haluaa joka päivä tulla kutsutuksi eri nimellä: Hortense, Marguerite, Eugenie.

 ”Olisi ehkä parempi, jos en olisi koskaan tavannut häntä”, mietteet unohtuvat, kun isä antautuu leikkiin, jaettuun hulluuteen.

Hänen täydellinen olemuksensa oli valhetta, mutta se oli suurenmoinen valhe”, ylistää äitiään palvova poika. Äidissä asustaa luonnonlapsi, joka pakenee tuskaansa unelmiin, taistelee arjen tuulimyllyjä vastaan tempauksillaan.

Yksityiskohta Petri Niemelän
öljymaalauksesta Escape
.
Taitavasti Bourdeaut kuvaa käärmettä, joka paratiisiin luikertelee, miten naurunpuuskista vähitellen katoaa ilo, silmistä sammuu tuli. Ongelmia, joihin eivät lääkkeet sen paremmin kuin lohdutukset auta. 

Mutta vielä on suuren luokan puijauksen vuoro, vielä on viimeinen tanssi tanssimatta. Katumukselle ei näissä juhlissa ole sijaa.

Isän vihkoihin tallentamista yhteisesti juhlitun elämän hullutuksista syntyy kirja nimeltä Tule takaisin, Bojangles. Nimi on itsestään selvä, koska mainitun herran paluuta on pitkin matkaa odoteltu. 

Kustantajan mielestä teos on ”hauska ja hyvin kirjoitettu eikä siinä ollut päätä taikka häntää ja siksi hän halusi julkaista sen”. 
Onneksi se on nyt Ville Keynäsin mainosti suomentamana saatu meidänkin iloksemme.

Sadut sisältävät usein opetuksen, niin tämäkin. Hulvaton, kaihoisa tarina kehottaa tarttumaan hetkeen, luottamaan elämään ja rakkauteen, nousemaan arjen yläpuolelle, aina kun se suinkin on mahdollista. Ihmiset ottivat kirjan omakseen, nauroivat, tanssivat ja itkivät sen mukana. Tämä ihmetyttää, mutta myös ilahduttaa poikaa. ”Se oli hullua, mutta elämä usein on sellaista ja niin on hyvä.”

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
(En attendant Bojangles). Suom. Ville Keynäs. Siltala, 2017. 144 s.
Petri Niemelän maalaus on mukana Galleria Brondan Kesäsalogissa 13.8. saakka.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Menneen maailman lumoa

Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä -romaanin päähenkilö on aika. Kolme itsenäistä naista sinnittelee sen oikullisissa pyörteissä kesäisen Hangon idyllistä tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Elämä kuluu kuin päällystakin kangas, huomaamatta, kunnes sen huomaa”, vanhan hankolaisen merimiehen miete sopisi Pertti Lassilan uuden Kesän kerran mentyä -kirjan (Teos) motoksi. Sillä ajasta, sen kulumisesta ja siihen liittyvistä pohdinnoista pienessä, mietteliäässä teoksessa on kyse.

Vuoden 1916 kesästä on enää tähteet jäljellä, kun Hangon Belvedere-ravintolassa tarjoilijana työskentelevä 21-vuotias Elsa tapaa perämies Einarin. Alkaa – ja lähes saman tien päättyy – se tavallinen tarina. Elsa tulee raskaaksi, ja ennen pitkää Einar purjehtii ”kertomuksen näköpiirin taakse”.

Mutta Elsaa se ei haittaa, hän on vahva, itsenäinen nainen samoin kuin sisarensa Aino, farmaseutti. Idylliä sisarusten pienessä puutarhan ympäröimässä talossa, jonne Elsan tytär Taimi syntyy, kestää kuitenkin vain muutaman vuoden. Espanjantauti nujertaa Elsan, joka olisi halunnut neuvoa tytärtään tarttumaan elämäänsä kaksin käsin, tekemään sillä juuri sitä, mitä itse haluaa.

Kertomuksen rauhallinen poljento, toistot, luonnon vahva läsnäolo ja vuodenaikojen kierto luovat kirjaan intiimin, haikean tunnelman. Konstailematon, kaunis kieli on tämän kanssa sopusoinnussa. Ajankuva on vahva ja aistillinen: ”Tädin esiliinassa oli tuoksu, jonka aurinko ja tuuli olivat pyykkinarulla siihen jättäneet.”

Kirjallisuudentutkijan, kriitikon
Pertti Lassilan edellinen teos
 Armain aika oli vuoden
 2015 Finlandia-ehdokas.
Kuva: Liisa Takala
Kolmeen osaan jakautuvan romaanin toisen osan alkaessa päähenkilö Taimi on varttunut. Hänellä on takanaan ensimmäisen vuoden opiskelut Kätilöopistossa Helsingissä, kun hän palaa kesänviettoon tätinsä luokse idylliseen Hankoon. 

Vuoden 1939 melskeet maailmalla eivät sinne yllä, rannoilla otetaan auringonkylpyjä, Belveden terassilla viileä viini vilvoittaa. Laineilla kiitää uljas Hoppet-niminen valkokylkinen purjevene.

Kerronta soljuu hiljalleen, rauhoittavasti: ”Aika ei liiku, päivät painuvat ja palaavat kuin mainingit, jotka kesää kannattelevat.” Historia toistaa itseään, pursiseuran juhlissa Taimi tapaa insinööriksi opiskelevan Eeron ja vanhan taiteilija Stenharun, joka haluaa Taimin mallikseen.

Mutta aika on ankara, lentokoneet jylisevät ja pudottavat pomminsa, Hangosta on lähdettävä evakkoon. Uljas Hoppet makaa kyljellään traktorin vetämässä tukkirekassa kohti tuntematonta tulevaisuutta. Hangon kesä on mennyt, eikä Taimi sitä kaipaa, on jatkettava eteenpäin niillä eväillä, joita annettu on.

Äitinsä tytär uskaltaa päästää irti, siitäkin, mitä ilman oli luullut mahdottomaksi elää. Teoksen lyhyt kolmas luku huipentaa paisuttelematta teoksen kaaren. Sota vaatii veronsa, mutta aika haalistaa muistot, kolkkaa armottomasti eteenpäin. Silti se on joutunut pysähtymään Stenharun maalaamaan muotokuvaan, jonka Taimi perii taiteilijan kuoleman jälkeen.

Vaikka maalauksesta katsovat tutut kasvot, Taimi ei tunnista siitä nykyistä itseään, aika on tehnyt tehtävänsä, tomu on laskeutunut ja himmentänyt sen, mikä aikoinaan oli kirkasta. 

Vanha merimies oli oikeassa, aika oli kulunut huomaamatta, ja nyt Taimi sen oivaltaa. ”Kadotettu oli poissa eikä sitä, mikä edessä odotti, voinut väistää.”

 Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos. 188 s. 

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Maylis De Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Simon Limbresin sydän

Maylis De Kegangalin hypnoottisesti kerrottu romaani vie elämän ja kuoleman rajapinnalle. Maagiseen leikkauspisteeseen, jossa kirjallisuus, havainto ja tunne ovat erottamattomat.

Ranskalaisen Maylis De Kerangalin mestarillinen romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala) alkaa hengästyttävällä vauhdilla, sivun mittaisella virkkeellä, joka vie helmikuun varhaiseen aamuun pienessä pohjoisranskalaisessa kaupungissa.

Parikymppinen Simon Limbres on lähdössä kahden ystävänsä kanssa ratsastamaan aalloilla, surffaamaan jääkylmään mereen aamun kalvakassa valossa. Silmissään planeetan upeimmat jättiaallot kaverukset kauhovat laudoillaan adrenaliinipiikin piiskaamina kohti ulappaa.

Sydämet kiihtyvät, alkavat korskua rinnassa, laajenevat ja muuttuvat raskaammiksi, lyövät tiheämmin, kaksi sykähdystä joka iskulla, kaksi lyöntiä, aina samat: pelko ja halu.” Näin alkaa Simon Limbresin sydämen tarina.

 Maylis De Kerangal on Ranskan arvostetuimpia
 ja palkituimpia nykykirjailijoita.
 Kuva: Catherine Hélie

De Kerangalin ilmaisuvoimainen kieli kaappaa lukijan mukaansa ja pitää hyppysissään viimeiseen kellonlyömään saakka. Vuorokauden mittaiseen matkaan on pakattu pienoismaailma ihmisineen, tapahtumineen, tunteineen niin tehokkaasti, että lukija jää haukkomaan henkeään, haluamaan lisää.

Ei ihme, että romaani oli viime vuoden Man Booker -ehdokas ja voitti Ranskassa kymmenen kirjallisuuspalkintoa.

Sen dialogit on sulautettu tekstiin orgaanisesti, näin syntyy voimakas läsnäolon tunnelma, jonka lukija kokee luissaan ja ytimissään. Voin kuvitella, ettei suomennostyö ole ollut helpoimmasta päästä, mutta Ville Keynäs ja Anu Partanen suoriutuvat tehtävästään hienosti.




Siirrymme toiselle näyttämölle, elinsiirojen koordinaattorin Thomas Rémigen maailmaan, teho-osastolle, jossa tunnelma väreilee yhtä intensiivisenä kuin rantapenkereen takana kohisevalla merellä.

Mutta sanat ovat pitelemättömiä, täältäkin ne karkaavat omille teilleen muistoihin, menneisyyteen. Uuteen Seelantiin, hetkeen, jolloin Thomas hankkii laulavan tiklin Algerista, pariisilaiseen karaokebaariin, jossa Thomas löytää laulun, jolla on tarinassa merkittävä rooli.

Elinluovutukset tulivat mahdolliseksi vuonna 1959, kun kuolema määriteltiin uudelleen: ”Sydämen pysähtyminen ei enää merkitse kuolemaa, vaan se määräytyy aivotoiminnan lakkaamisesta.” Vaikka sydän näin syrjäytettiinkin valtaistuimelta, Simonin sydän jatkaa pumppaamistaan, siitä huolimatta että hän on peruuttamattomasti aivokuollut.

On aika ennen ja jälkeen. Simonin vanhempien tuskan kuvaus vie sanojen tuolle puolen. ”Se pakottaa heidät kieleen joka edeltää kieltä, kieleen jota ei voi jakaa, sanoja ja kielioppia edeltävään tilaan, joka voi olla tuskan toinen nimitys.”

Mutta on ajateltava kuoleman odotushuoneessa istuvia eläviä, paikkailtava heidät niillä elimillä, joita on saatavissa. Ranskalaista filosofia Maurice Merleau-Pontya lainaten ”koko maailma itsessään on samaa rakennusainetta kuin hänen ruumiinsa”.  

Aikaa poistaa sydän luovuttajalta ja istuttaa se vastaanottajalle on vain neljä tuntia. Kertomuksen myötä sydämensiirtoon osallistuvat ovat tulleet tutuiksi. Varmoin, tarkoin lausein De Kerangal on piirtänyt heidät yksi kerrallaan inhimillisiksi, vikoineen ja intohimoineen aidoiksi ihmisiksi.

Särkynyt sydän
Yksi heistä on sydänkirurgi Virgilio Breva, jota viehättää paitsi sydämen kehittynyt mekanismi sen luomat metaforat ja mielikuvat. Hän on ihastunut tapaan, jolla se on kytköksissä kieleen, miten ”se on lakkaamatta läsnä siinä kielen maagisessa pisteessä, joka sijoittuu aina kirjallisen ja kuvainnollisen, lihaksen ja tunnetilan leikkauskohtaan”.

Juuri tässä samassa leikkauskohdassa De Kerangal oivallisesti työskentelee. Elämä tiivistyy kylmälaukussa valosfäärien päällä kiitävään Simon Limbresin kaksikymmenvuotiaaseen sydämeen. 

Se on voimistunut myrskyävillä aalloilla, potenut sydänsuruja ja löytänyt sydämen valitun. Se on täynnä elinvoimaa ja valmis jatkamaan tehtäväänsä.

Maylis De Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
(Réparer les vivants). Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala, 2016. 255 s.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Holmberg, Löytty & West (toim.): Minun Valamoni

Miksi siellä tehdään viskiä?

Annina Holmberg, Olli Löytty ja Taina West halusivat madaltaa kynnystä astua Valamon luostariin. Minun Valamoni – Tarinoita luostarista -teos avaa moniäänisesti luostarin arkea ja historiaa niin asukkaiden kuin vierailijoidenkin kertomana.



Minun Valamoni (Kirjapaja) ei ole hengellinen kirja. Sen toimittajat lähestyvät aihetta maallikon näkökulmasta ja vastaavat moniin ihmisiä kiinnostaviin kysymyksiin luostarielämästä. Valamo on kaikille avoin, sieltä löytyy kauppa, hotelli, vaihtuvia taidenäyttelyitä ja opisto erilaisia kursseja varten. 

Tervetulleita ovat niin pyhiinvaeltajat kuin ateistitkin. Laulaja Kake Randelinin sanoin ”siellä on ihmeellinen rauha, se on hyvä paikka hiljentyä pohtimaan elämän tarkoitusta”.

Teoksen rungon muodostavat toimittajien ja parinkymmenen heidän mukaan pyytämänsä henkilön kirjoitukset kokemuksista Valamossa. Kirjaa täydentävät siellä asuvien ja työskentelevien haastattelut. Ja vaikka luostarissa kävijöitä motivoi halu hiljentyä pyhän äärellä, tarinoita ja anekdootteja sävyttää huumori, sillä nauru on luostarissa sallittu.

Kirjailija Annina Holmbergin vanhemmat Kalle ja Ritva Holmberg raahasivat tyttärensä, jolla oli ”pää täynnä asennetta ja kynnet mustassa lakassa”, Valamoon kolmekymmentä vuotta sitten. Sille tielle hän jäi, päätös kääntyä ortodoksiksi kypsyi vähitellen. Vanhemmat seurasivat pian perässä, aviomies myöhemmin. Nyt heitä on jo kolmessa polvessa, tytär Irina Ritvanen kertoo kirjassa 16-vuotiaan talkoolaisen kuumasta kesästä luostarissa.

Annina Holmberg, Taina West ja Olli Löytty
Kuva: Uzi Varon

Tietokirjailija Olli Löytyllä oli nuorena sivarina taipumus erikoisuudentavoitteluun, sen vuoksi hän valitsi palveluspaikaksi luostarin. ”Olin lujasti päättänyt, että sisälle kirkkorakennukseen en ainakaan astuisi.” Se oli kapinaa herätyshenkistä nuorisotoimintaa ja lähetystyöntekijävanhempien edustamaa maailmankatsomusta vastaan.

Kiinnostus kääntyä ortodoksiksi kuitenkin heräsi vaikuttavien kokemusten myötä. Mutta isä Efraim – josta monilla kirjoittajilla on omakohtaisia kokemuksia – toppuutteli: ”No ehkä sun kannattaa vielä miettiä tuota.” Viisas munkkivanhus oli oikeassa, Löytystä ei tullut ortodoksia vaan kirkon takaosassa silloin tällöin piipahtava hang around -jäsen. ”Valamossa tapaamastani talkoolaistytöstä tuli sittemmin puolisoni ja lasteni äiti. Isä Efraim oli tietysti vieraana häissämme.”

Isä Efraim
Teoksen kolmas toimittaja, käsikirjoittaja Taina West oli marxilaisuudestaan huolimatta aina uskonut enkeleihin. Hän haastatteli aiheesta silloista Joensuun piispaa Ambrosiusta ja teki paljon keskustelua herättäneen jutun Yöradioon. Pari vuosikymmentä tämän jälkeen hänkin kääntyi ortodoksiksi. ”Maailmassa, joka on lakkaamattomassa muutoksen tilassa, ortodoksien tuhatvuotinen jumalanpalvelusperinne on rauhoittava.”

Ortodoksisuus vetää puoleensa kirjailijoita ja taiteilijoita, se tulee kirjasta selväksi. Moni on etsinyt sieltä rauhaa maailman hälystä. Juhani Peltonen piti itseään ”ortodoksisena ateistina”, Pentti Saarikoski vetäytyi Valamoon lepäämään. Näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin vei Valamoon ikoni, jolle hän halusi siunauksen.

Teatteri ei osoittautunutkaan jatkuvaksi initiaatioriitiksi, joka auttaisi kipuamaan henkisen kehityksen portaita. Tuo tunne jonkin tärkeän poissaolosta ja jatkuvasta kaipuusta sai minut hakemaan vastauksia muista taiteenlajeista ja johdatti minut lopulta myös kirjaston ikonikirjahyllyn ääreen.”

Hän lainaa elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskia, joka määritteli intuition välähdyksenomaisesti saaduksi tiedoksi. ”Itse koenkin, että taiteessa intuitio toimii tiedon korvikkeena ja on oleellinen osa luomisprosessia ohjaavaa ”tunnetta”. Intuitio on toisin sanoen tietoa ennen sanoja. Tietoa ennen käsitteitä.” Hän vertaa tätä tietoisuuteen Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä.


Ensimmäisiä, joilta kirjaan pyydettiin teksti, aiheena hautausmaa, oli teatteriohjaaja Kalle Holmberg. ”… jotka ajallaan kutsutaan tuonilmaisiin, pois” jäi hänen viimeisekseen, ja se on mukana postuumisti. Siinä hän kirjoittaa uudesta elämästään. ”Edellinen elämä oli loppuun syöty ja juotu, kiitos siitä. Se mahdollisti toisen eli oman kohtalonsa tajuamisen, sen että mies muuttuu, kun miehen kohtalo muuttuu.

Tunnelmallisen kirjan tekijät haluavat innostaa lukijoita kokeilemaan luostarimatkailua, kokemaan ”Valamon lumouksen” henkilökohtaisesti. Sillä Valamon rauhassa ja valossa ihmisen asiat saavat oikeat mittasuhteet.

Ja miksei siellä tehtäisi viskiä, viininvalmistushan on vanha luostariperinne. Jaakko Heinimäen sanoin: ”Tärkeintä ei ole mitä pöytään on katettu, tai minkälaiset pisteet viini asiantuntijoilta on saanut. Tärkeintä on henki, joka pöydän ympärillä vallitsee.”

Annina Holmberg, Olli Löytty & Taina West: Minun Valamoni – Tarinoita luostarista. 
Kirjapaja. 272 s.