maanantai 25. syyskuuta 2017

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala

Luvallisen äärimmäisellä rajalla

Ellen Thesleffin elämä ja taide tulevat iholle Hanna-Reetta Schreckin perinpohjaisessa elämäkerrassa. Tinkimätön, alati uutta luova taiteilija kuului aikansa merkittävimpiin pohjoismaisiin maalareihin.


Väitöskirjaa Ellen Thesleffistä (1869 – 1954) parhaillaan valmisteleva taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck on ensimmäinen tutkija, joka on perehtynyt taiteilijan tuhansia kirjeitä sisältävään kirjeenvaihtoon perinpohjaisesti.

Materiaalista ei ollut pulaa, keräsin ja suodatin sitä eri arkistoista. Varsinkin kirjeet tuottivat päänvaivaa, sillä käsialaa oli vaikea tulkita. Lisäksi Ellenillä oli omaperäinen tapa sekoittaa kirjeissään niin ruotsia, italiaa, englantia, saksaa kuin ranskaakin, Schreck kertoi vuosia kestäneestä urakastaan.

Tunsin jo kuuluvani Svenska litteratursällskapetin kalustoon, niin paljon aikaa siellä vietin. Mutta näistä kirjeistä Ellen sai äänen kirjaani. Elämäkerta on haastava laji, ja historiankirjoitus on aina tulkintaa, silti tarinat ovat tärkeitä. Empatia, yritys asettua toisen asemaan on myös ollut tärkeä työkalu kirjaa tehdessäni.

Ellen Thesleff oli poikkeusyksilö, joka maalasi seitsemällä vuosikymmenellä ja uudistui koko ajan. Hän kulki naturalismista symbolismiin, maalasi avantgarden ytimessä, oli Suomen ensimmäisiä ekspressionisteja ja lähestyi uransa viimeisinä vuosina abstraktia ilmaisua.

Hanna-Reetta Schreck on kiinnostunut
taiteiden- ja tieteidenvälisyydestä.
Kuva: Heini Lehväslaiho
Naiselle se ei noihin aikoihin ollut helppoa. ”Naisiin liitettyjä tiukkoja rooliodotuksia oli pakko kyseenalaistaa ja murtaa, jos halusi edetä harrastelijaa, perinteisten naisten aiheiden maalaria tai opettajan uraa pidemmälle”, Schreck kirjoittaa. Ja sitä Ellen halusi intohimoisesti. Ja onnistui.

Hän sai tunnustusta jo eläessään ja oli aito kosmopoliitti, jolla oli laaja kansainvälinen taiteilijoiden ja ajattelijoiden verkosto. Pariisiin hän lähti Akseli Gallen-Kallelan ehdotuksesta 1880-luvulla ja lumoutui sen tunnelmaan, taiteeseen ja keskusteluihin kahviloissa.

Mutta vasta Firenzessä hän tunsi olevansa todella vapaa. Se oli paikka, jonne paettiin skandaaleita, missä oli mahdollista etsiä omaa tietään. ”Niin me asumme aivan Arnon rannalla, ikkunat pienelle ahtaalle kadulle, jolla on korkeita taloja. Ilma on suloinen – siitä suorastaan juopuu aamuisin, kun lähtee kävelylle joenrantaan”, Ellen kirjoittaa haltioituneena.

Varsinainen sytyke teokselle oli Ellen Thesleffin 25-vuotiaana piirtämä Omakuva, joka ei jättänyt Schreckiä rauhaan. ”Vaikka Omakuvan nuoren naisen katse on pehmeä, siinä on samaan aikaan myös jotakin kapinallista, suoraa ja paljastavaa. (…) Tuossa katseessa Ellen Thesleff kääntää ympäri taiteen perinteisen asetelman, jossa miehelle on suotu katsojan aktiivinen rooli ja naiselle katsottavan passiivinen rooli.”

Omakuva 1894-95.

Vaikka Thesleffin saamat kritiikit olivat voittopuolisesti myönteisiä, palettiveitsen jäljet, liike, värien kirkkaus, vitaalisuus, voima, riemukas uhma ja jopa aggressio eivät viehättäneet kaikkia. ”Neiti Thesleffin maalausten metallintuntuiset värit vaikuttavat sangen vieroksuttavasti katsojaan. Ja tuntuupa kuin ne läheltä hiipaisisivat luvallisen äärimmäistä rajaa”, kirjoitti kriitikko Ludvig Wennervirta Suomen Taitelijain syysnäyttelystä vuonna 1909.

Mutta juuri tämä uhma, rohkeus tehdä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu ja toteuttaa unelmiaan kannustaa edelleen tämän päivän taiteilijoita. HAMin Nautinto-näyttelyssä mukana oleva taiteilija Anna Retulainen valitsi kaksi Thesleffin teosta omien maalaustensa kumppaniksi juuri tämän vuoksi.

Maisema Toscanasta, 1907

 Taiteilijan omin sanoin:” Ihmeellistä ei ole niinkään elämä itse, vaan unelma elämästä.”

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos. 2017. 400 s.

Vuonna 2019 Ellen Thesleffin syntymästä on kulunut 150 vuotta. Silloin HAMissa nähdään Hanna-Reetta Schreckin kuratoima taiteilijan näyttely keväällä. Museon omien teosten kokoelmaa täydennetään merkittävillä teoksilla yksityisistä ja julkisista kokoelmista.

Nautinto HAMissa 12.11. saakka.

torstai 21. syyskuuta 2017

Maammetaulu – Kuvia, sanoja ja ihmisiä 100-vuotiaasta Suomesta

Suomi on katsojan silmässä

Juha Metso, Mika Rokka ja Ville Vanhala maalasivat värikkään ja moni-ilmeisen muotokuvan, Maammetaulun, Suomesta eilen, tänään ja huomenna. Riemastuttavat valokuvat kehystävät ihmisten mietteitä, joita tilastotiedot täydentävät.



Suomessa kohotetaan tänä vuonna juhlamaljoja monissa salongeissa, toisaalla hytistään leipäjonoissa. Näistä ääripäistä ja niiden välimaastosta lausuivat mielipiteensä niin tunnetut kuin tuntemattomatkin suomalaiset toimittaja-kirjailijalle Ville Vanhalalle.

Valokuvaajien Juha Metson ja Mika Rokan kamerat tallensivat riehakkaita, herkkiä ja koskettavia kuvia suomalaisesta arjesta ja luonnosta. Kasvottomat tilastot puhuvat omaa kieltään. Näistä aineksista syntyi persoonallinen, rehellinen ja innostava suomikuva, johon lukija voi peilata itseään. Sillä Suomea on niin monta kuin meitä asukkaitakin.

Alkutahdit kajauttaa etuoikeutetusti maanviljelijä, sotaveteraani Hannes Hynönen (1913–2015). ”Olen sen ajan lapsia, että muistan vielä vuoden 1918 sisällissodan, sen vaaran tunteen, pelon ja ne totiset ihmiset, jotka uskalsivat puhua vain kuiskaamalla.” Ankarat kokemukset eivät häntä katkeroittaneet. ”Itsenäinen Suomi on hieno ja arvokas maa. Suomessa on hyvä elää ja kasvaa.”

Toisenlaisiakin mielipiteitä kirjaan mahtuu. Lähihoitaja Kaisa Niemelä Haminasta on vihainen: ”Isoäitini kuoli hoitokodissa nälkään. En anna sitä koskaan anteeksi. Suomessa ei enää pidetä huolta suomalaisista, mutta maahanmuuttajille ja pakolaisille tarjotaan kultalusikka suuhun.”

Vastakkainasettelu Suomessa on kärjistynyt. Leena Lehtolainen löytää tilanteesta rikoskirjailijalle monia aiheita. ”Tänä päivänä suuri joukko 18 – 25-vuotiaita miehiä on ilman koulutuspaikkaa tai työtä. Heissä tikittää turhautumisen sukupolven aikapommi.”

Eikä työttömyys rassaa vain nuoria. Kun on ylittänyt ”parasta ennen” -päivämäärän, työnsaanti on vaikeaa jopa ihmiselle, jolla on kahdeksan ammattia. Näin on käynyt kymiläiselle Anniina Honolle (s. 1955). ”Minusta tuntuu, että en kelpaa mihinkään, aivan kuin olisin jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle.” Silti: ”Elän päivän kerrallaan, ja jokainen päivä on minulle yhtä arvokas.”

Suomessa on yli 120 000 yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleita pitkäaikaistyöttömiä. (Kirjan tilastotiedot on koottu kevään 2017 aikana.)

Taiteilija Ilkka Vainio ei silti synkistele. ”Ei perkele ole mitään syytä valittaa. Suomi on hieno ja turvallinen maa, ja täällä eletään värikästä ja villiä elämää.” Tästä on monenlaisia todisteita. Kaljakellunnan ja akankannon luvatussa maassa kännykänheiton Suomen ennätys on 94,97 metriä. Lisää imartelevaa tilastotietoa:

Suomi on maailman viidenneksi onnellisin maa.

Mutta poliitikkoihin emme luota. Muusikko Remu Aaltonen lataa täysillä: ”Rikollisuus on parhaimmillaan taidetta, mutta politiikka on huonoa rikollisuutta, koska se on bisnestä.” Mäkihyppääjä, artisti Matti Nykänen komppaa jälleen yhdellä kuolemattomalla lausahduksella: ”Politiikka ei ole minun alaani, koska olen rehellinen ihminen.”

Kirjoja ja kirjastoja me kuitenkin rakastamme. Suomalaiset käyvät kirjastossa 49 miljoonaa kertaa vuodessa. Näitä taiteen, tieteen ja viihteen tyyssijoja meillä on peräti 765 kappaletta. Mutta miten niiden käy tulevaisuudessa?


Kalastaja, ympäristöfilosofi ja kirjailija Pentti Linkolan ennustus on lohduton: ”Ihmisen myötä kuolevat evoluution suurimmat saavutukset: kulttuuri, aatteet ja se vähäinen sivistys, mitä vielä on jäljellä.” Elintason nousu on hänestä ollut tuhoisaa: ”Elämä, kuten me sen ymmärrämme, loppuu.”

”Maailmanloppu on hölynpölyä”, tuhahtaa tähän avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja. ”Ihmiskunta vaurastuu ja kuormittaa yhä vähemmän ympäristöään”. Hänen mukaansa ennustukset menevät aina pieleen, eikä hän tunnustaudu optimistiksi vaan realistiksi.

Hannes Hynösen kanssa hän on samoilla linjoilla. ”Kun Suomi täytti 50 vuotta, täällä ei edes osattu unelmoida siitä, minkälainen on satavuotias Suomi. Meillä ei koskaan ole ollut niin hyvä elää kotimaassamme kuin on nyt.”

Entä mitä meidän professorin mielestä olisi ajateltava tulevaisuudesta? ”Meidän ei pidä unohtaa, mistä olemme tulleet ja miten olemme tähän päässeet. Vain siten voimme ymmärtää, minne olemme menossa.”

Juha Metso, Mika Rokka ja Ville Vanhala:
Maammetaulu – Kuvia, sanoja ja ihmisiä 100-vuotiaasta Suomesta
Docendo. 2017. 335 s.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Ville Hänninen: Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia

Kirjan iholla

Ville Hänninen teki uraauurtavaa työtä. Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia on ensimmäinen yleisesitys kansitaiteesta. Se esittelee paitsi kannen ja teoksen välistä suhdetta myös mestareita kansien takana.



Tietokirjailija, kriitikko Ville Hänninen tarpoi sanojensa mukaan umpihangessa etsiessään materiaalia teokseensa Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia (SKS). Sillä kansien ja niiden tekijöiden taustoista ja tuotannosta ei juuri ollut koottuna valmista tietoa käytettäväksi.

Hännisellä oli silti valmiuksia kirjan tekoon. Hän on vuosikausia kirjoittanut eri lehtiin kirjankansista, kirjasuunnittelusta ja kuvittajista ja tehnyt Parnassoon Kuvittaja-palstaa. Hän toimii myös puheenjohtajana Suomen kirjataiteen komiteassa, joka valitsee vuosittain kauneimman kirjan ja jakaa palkintoja muille ansiokkaille teoksille.  

Kirjan kasvoja varten hän keräsi taustatietoja kirjastoista, antikvariaateista ja kustantajien arkistoista. Haastatteli kansitaiteilijoita ja edesmenneiden mestareiden leskirouvia ja tyttäriä. Näin syntyi kookas, runsaasti kuvitettu teos, joka nostaa esiin yhden teoksen kultakin Suomen itsenäisyyden vuodelta.

Tarkoitukseni ei ole niinkään ollut valita vuoden kauneinta kirjaa kuin tuoda esille ajankuvaa, kansityylejä ja -taiteilijoita. Sen vuoksi mukana on kaunokirjojen lisäksi myös kirjasarjoja ja tietokirjallisuutta.”

Ajanhenki näkyy kansissa, ja Hännisen kutakin vuotta kartoittavat kirjoitukset liittävät teoksen osaksi kulttuurihistoriaa. Hänen edellisen kirjansa Keskipäivän miehiä – vaikka olikin tyyliltään erilainen – pyrkimys oli sama, luoda mikrohistoriaa henkilökohtaisen näkemyksen kautta.

Kirja on kokonaistaideteos, se kertoo itsestään koko olemuksellaan: paperillaan, koollaan, kirjaintyypeillään, värimaailmallaan, päänauhallaan, esilehdillään, kansikuvallaan”, Hänninen luettelee, mitä kaikkea on otettava huomioon kauneinta kirjaa valitessa. Kirjan kasvojen valintoihin vaikuttivat sen sijaan enemmän eri ajoissa risteilleet kirjalliset, kulttuuriset ja esteettiset ilmiöt.

On myös tiettyjä ikonisia kirjoja ja niiden kansia, joita ei voinut sivuuttaa. Tällainen on esimerkiksi Martti Mykkäsen suunnittelema kansi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen vuodelta 1954.

1950–60-luvuilla elettiin kansitaiteen kultakautta. Modernismi teki nousuaan ja se heijastui myös kirjojen kansissa. Mestari Mykkänen suunnitteli urallaan noin 450 kantta, ja moni niistä palkittiin aikoinaan vuoden kauneimmaksi.

Vaikka kirjataide voi tällä hetkellä ammattimaisesti hyvin, samanlainen luova hulluus kuin tuohon aikaan ei resurssien puutteessa enää ole mahdollista. Nyt on pelattava varman päälle. Silti omaperäisiä, rohkeita irtiottoja tehdään edelleen. Entinen käsityöammatti on valokuvien ja tietokoneiden myötä muuttanut luonnettaan, ja graafikot ovat niiden avulla saaneet uusia työskentelymahdollisuuksia.


WSOY:n graafikkona ja studiopäällikkönä vuosikymmeniä työskennellyt Marjaana Virta on yksi uusista edelläkävijöistä. Kalligrafiaa harrastava Virta kertoo kirjassa ”kuvittavansa usein kirjaimilla”. 

Hänen kantensa Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia vuodelta 1992 on varsinaista kirjaintaidetta. Hän sai taistella kantensa puolesta, sillä tavutuksen rikkomista ei katsottu myötämielellä.

Hopeanhohtoisen kantensa teos sai kustantajan ylimääräisestä joulukinkkufoliosta. Kun Krohn voitti kirjallaan Finlandia-palkinnon, tuli hoppu hankkia sitä jostain lisää.


Omaperäinen on myös palkitun Markus Pyörälän kansi Harry Salmenniemen kokeelliseen runoteokseen Texas, sakset vuodelta 2010. Sen kannessa ei ole edes teoksen nimeä, sillä Pyörälä ei halunnut kuvittaa sisältöä vaan asettaa sen johonkin kontekstiin.

Kokonaisuutta hallitsee röyhkeä keltainen väri, joka tuo äänekkyydellään ja huomionhakuisuudellaan mieleen Stockmannin Hullut päivät. Se tuntuu nykymaailman kuvalta”, Hänninen kirjoittaa artikkelissaan Hullut runopäivät.

Aivan kuten kirjan kansi on eräänlainen tuoteseloste sisällölle, Hännisen oivaltavat artikkeleiden otsikot vievät monitasoisesti kulloinkin käsiteltävän kannen ytimeen.

Pyörälä tiivisti tämän Kirjan kasvot -teoksen julkistamistilaisuudessa: ”Graafinen suunnittelu on luetun ymmärtämistä ja sen välittämistä lukijoille. Kannen on oltava rehellinen sisällölle.”

Latu on nyt komeasti avattu rehevään kirjankansimetsään. Mutta Kirjan kasvot on vasta alkua, sillä Hännisen mielestä kiinnostavaa aihetta voisi jalostaa vielä moneen eri suuntaan. 

Laatia rajatumpia esityksiä vaikkapa 1950–60-luvun kansitaiteesta ja rakentaa näistä näyttelyitä. Kirkuvan mainostulvan hälinässä ne muodostaisivat hiljaisia keitaita, kertoisivat, mitä taidokas graafinen suunnittelu parhaimmillaan voi olla.

Ville Häninen: Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia.
SKS. 2017. 335 s.

torstai 7. syyskuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Hyvä tapa elää?

Jehovan todistajien usko ja perheenjäsenten välinen rakkaus ovat törmäyskurssilla Ben Kallandin vakuuttavassa esikoisessa. Sirpaleet lentävät kauas, mutta muodostavat lopulta uusia kuvioita.


It-alalla työskentelevä Ben Kalland (s. 1959) kirjoitti esikoisromaaninsa jonka taustalla avautuu näkymä Jehovan todistajien toimintaan melko myöhään. Todistajaperheeseen kuulunut Kalland ihmetteli sitä itsekin Atenan syyspressissä.

En tiedä, miksi kesti niin kauan tajuta, että minulla oli jo kaikki tarvittavat elementit koossa: suomalainen saaristo, amerikkalainen järjestö, hylätty sisko ja vaiennut viulu.

Monista uskonnoista on kirjoitettu paljon, mutta Jehovan todistajista äärimmäisen vähän. Taustani vuoksi pystyin sen tekemään. Haastattelin myös entisiä ja nykyisiä jäseniä ja hankin tietoa netistä ja elämäkerroista. Kirjani ei kuitenkaan ole dokumentti, vaan romaani, jossa musiikilla on suuri rooli, Kalland kertoi romaaninsa synnystä.

Kirjan minäkertojan Markus Douglasin nuoruuden optimismi on viatonta. ”Elin rakastavassa yhteisössä, vanhempieni ja kolmen siskoni kanssa. Tiesin olevani turvassa, tiesin, että meillä oli totuus, tiesin kuuluvani suureen joukkoon, valittuun kansaan, ettemme olleet osa tätä maailmaa.

Mutta kirjan takaumin etenevä tarina paljastaa, että todellisuus on päinvastainen, totuus suhteellista, eikä kulissien takana kaikki ole niin kuin pitäisi. Markus ylenee järjestössä, pääsee pääkallonpaikalle New Yorkiin, kiertää puhumassa ja työskentelee erilaisissa projekteissa.

Ben Kalland on myös säveltänyt
 musiikkia lyhytelokuviin ja tapahtumiin.
 Kuva: Else Kyhälä
Silti hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi, oman elämänsä sivustakatsojaksi. Menneisyys piinaa, varsinkin muisto kylmästä tammikuun yöstä vuosia sitten Porkkalanniemen kärjessä. Tämä on tarinan varsinainen koukuttava lähtölaukaus. Tällaisista hetkistä muodostuu myöhemmin tarkasteltuna kuvio, Markuksen elämäntarina.

Mutta Vien sinut kotiin on myös pikkusisko Ellenin tarina. Nuoren huippulahjakkaan viulistin kirja. Absoluuttisen sävelkorvan omaava Ellen ja viulu olivat erottamattomat siitä hetkestä saakka, kun viisivuotias sai sen hyppysiinsä.

Hänellä oli kyky muotoilla musiikkia kuin hän olisi terävällä veitsellä, tarkkaan harkituilla liikkeillä veistänyt muovailuvahasta kaiken ylimääräisen pois ja luonut kiehtovan, mutta vaikeasti tulkittavan kolmiulotteisen kappaleen.”


Ellenin mukana romaanissa kulkee myös ääniraita, joka on liitteenä kirjan lopussa. Yllä olevassa kappaleessa soi J. S. Bachin Goldberg-variaatiot Glenn Gouldin tulkitsemana.

Kalland kirjoittaa elävästi, hänen ihmisensä ovat aitoja ja heidän kohtalonsa koskettavia. Kärjistämättä hän paljastaa ”rakastavan yhteisön” julmia käytäntöjä, joista erotetuksi tuleminen on pahin mahdollinen kohtalo. Silloin menettää perheensä ja ystävänsä kertaheitolla.

Näin voi käydä ilman omaa syytäkin. Esimerkiksi raiskattu erotetaan, sillä ”naisen velvollisuus on pysyä puhtaana”, opettaa Vartiotorni. Vaikka Markus osaakin luistella ankaran sääntöviidakon veteen piirretyllä viivalla, hänkin on suostunut ulkoa ohjailtavaksi ja menettänyt kaikkein tärkeimmän, aidon rakkauden.

Alisonin kanssa se olisi ollut mahdollista. Tämä maisteli sanoja ja liitti niihin odottamattomia adjektiiveja. ”Markus kuulosti hänestä mausteiselta. Kahvilta, karheilta pinnoilta, paksulta flanellilta, avotulelta ja hirsimökeiltä.” Kallandin kieli on kaunista ja ilmaisuvoimaista.

Lahjakas viulisti Minna Pensola esiintyi 
Kirjapajan syysjuhlissa Villa Kivessä

 Uskonto ja elämä ovat erottaneet toisilleen rakkaita ihmisiä. Tämän ei kuitenkaan tarvitse olla lopullista. Irralliset palaset hakeutuvat lopulta toistensa luo kuin magneetin vetämänä, ja tulevaisuudessa välähtää maaginen vihreä valo.

Vien sinut kotiin ei ole dokumentti uskonlahkosta. Mutta kuten Kalland kirjoittaa: ”Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.

 Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena.  2017. 284 s. 

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Lauri Törhönen: Elämäni banaanin kuorena

Kohtauksia eräästä avioerosta

Lauri Törhösen uuden romaanin minäkertoja on pettynyt, pettänyt ja katkera. Elämäni banaanin kuorena on vimmainen, subjektiivinen purkaus avioerosta miehen näkökulmasta.


Elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja Lauri Törhöseltä pyydettiin taannoin tv-sarjaa avioerosta miehen silmin nähtynä.

Minullahan oli siitä kokemusta. Hanke kuitenkin kariutui, koska käsikirjoitus ei kelvannutkaan, vaan siihen haluttiin sittenkin ympätä tasa-arvoa ja naisnäkökulmaa, Törhönen pahoitteli uuden kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Käsikirjoitus poiki kuitenkin nyt ilmestyneen fiktiivisen tarinan, jonka minäkertoja joiltain osin muistuttaa kirjailijaa itseään. Kuten kirjan mies Törhönenkin lataa täysillä:

 Miehet tekevät raskaita, naiset kepeitä eroja.
Ovatko naiset monopolisoineet uhriutumisen?
Naisen ympärillä on noitalauma, naisten ilmailukerho. Nämä pahan ilman linnut pyrähtävät paikalle erotilanteessa ja edesauttavat eroa. Sen jälkeen ne lehahtavat taas muualle tekemään pahaa.

Entä onko Elämäni banaanin kuorena eräänlainen kosto? Panu Rajala kysyi tilaisuudessa.
Kaikessa on aina ripaus kostoa. August Strindberg lupasi kriitikoilleen: ”Tavataan seuraavassa näytelmässä”, Törhönen myönsi.

Tällaisista aineksista syntyy katkeroituneen ja pettyneen miehen tilitys avioerosta, jota vastaan hän hangoittelee pari vuotta sinnikkäästi. Sillä hän rakasti vaimoaan, Sinua, tulisesti loppuun saakka. Vaikka pettikin mennen tullen pitkin matkaa.


 Lauri Törhösen Sello & Pallo sai vuonna 2011
nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinnon.

Lyhyet luvut ja napakat lauseet tykittävät elävästi, konstailematta, kohtauksia nykyhetken erohelvetistä ja taipaleesta kohti väistämätöntä haaksirikkoa. Näistä irrallisista palasista hahmottuu kuva toiveiden ja todellisuuden sovittamattomasta ristiriidasta. Erotuskasta ja fyysiseksi yltyvästä ahdistuksesta.

Ammattiauttajastakaan ei ole apua. ”Meidän parisuhdeterapiamme oli lisensioitua petosta. Rahat olisin voinut säästää juristille.”

Surullista – ja ihan liian tavallista – on, että lapset vedetään keskinäisen vihanpidon ja koston välikappaleiksi. Tätä juristi, kirjailija Marja Toivio kuvaa aidosti teoksessaan Lastani et tapaa. Törhösen romaanissa kertojan neljä lasta ovat hänen mielestään painava syy jatkaa avioliittoa. Ero on hänestä aina huonoin vaihtoehto.

En ole siitä niin varma. Kertoja rakastaa vaimoaan – ja monia muita naisia siinä sivussa. Mutta ennen kaikkea hän rakastaa avioliittoa, turvasatamaa, josta voi hypätä syrjäpoluille ja palata jälleen kotipesän lämpöön. Käytäntö on johtanut puolisoiden väliseen valtataisteluun, mustasukkaisuuteen ja keskinäisen pettämisen kierteeseen.

Outo yhdistelmä, tai aika hyvä: olen huono valehtelemaan mutta hyvä salaamaan; sinä olet huono salaamaan mutta hyvä valehtelemaan.” Naisen logiikan mukaan tämä ei ole hyvä kombinaatio. Mutta ehkä saamme seuraavaksi uuden näkökulman aiheeseen, sillä Elämäni banaanin kuorena on vasta Törhösen rakkauskertomussarjan Erittäin hieno suomalainen rakkaustarina ensimmäinen osa.

Pentti Arpalahden valokuva
 Ikuinen rakkaus.
Seuraavaa osaa odotellessa voi pohtia, olisiko sittenkin jotain voitu tehdä toisin? Taustalukemiseksi voin suositella Docendolta äskettäin ilmestynyttä Minna Oulasmaan ja Riikka Riihosen teosta Sexfullness – yhdessä jaettu nautinto.

Sen mukaan luottamus, kunnioitus ja rehellisyys ovat välttämättömiä ihmissuhteen rakennusaineita. Luottamuksen ja turvallisuudentunteen rikkominen murtaa suhteen peruskiven. Ja jollei sitä ole, on vallan todennäköistä, että korttitalo sortuu.

Lauri Törhönen: Elämäni banaanin kuorena. 
Docendo.  2017. 191 s.

Pentti Arpalahden valokuvia Galleria Dixin Studiossa 
30.9. saakka.

maanantai 21. elokuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Tätä ilman en voi olla

Kjell Westön hieno sukusaaga Rikinkeltainen taivas kuljettaa tarinaa koukuttavasti 1960-luvulta tähän päivään. Keskeiseksi teemaksi nousee muistojen luotettavuus. Entä mitä me oikeastaan rakastamme, kun sanomme rakastavamme?


”Jokaisessa kunnon sadussa on äkkisyvää pimeyttä, ja se pimeys tulee menneisyydestä.”

Tätä Rikinkeltaisen taivaan (Otava) nuori minäkertoja ei vielä ymmärrä tutustuessaan Rabellien varakkaan suvun jälkikasvuun, Alexiin ja tämän pikkusisko Stellaan. Kuvaan Ramsvikin kartanon merellisestä kesäparatiisista ja Ullanlinnan loistolukaalista kuuluvat vielä näiden isovanhemmat ja vanhemmat.

Mutta lähes puoli vuosisataa myöhemmin aika on kehystänyt kimmeltävät muistot mustilla reunuksilla, jotka olivat tosin olemassa jo aiemmin. Minäkertoja ei niitä vain huomannut tai halunnut nähdä.

Kjell Westö imaisee lukijan tarinaansa tehokkaasti heti alusta alkaen. Siinä eletään nykyhetkeä, jälleen meren äärellä. Tällä kertaa Lauttasaaressa, jonne kertoja on päätynyt rivitaloasuntoon. Hän on sidoksissa menneeseen, joka on johtanut tähän päivään. ”Pisteeseen, jossa minä monien muiden lailla seisoin tuijottamassa tihenevään pimeyteen, tulevaisuuden mustaan luolaan, jossa väkivalta ja tulevat sodat liikehtivät kuin lepattavat varjot.”

Kjell Westö on saanut sekä Finlandian että
  Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.
 Kuva Otavan pihajuhlista.
Kuten tiedetään, Westö on armoitettu tarinankertoja, joka luo kirjoihinsa oman, silti ajankuvaltaan autenttisen maailman. Pelkistetty teksti kuljettaa monipolvista tarinaa intensiivisesti, magneettisesti. Tämä vaatii häneltä heittäytymistä, eläytymistä henkilöihinsä.

Siinä on omat henkiset riskinsä. Panen hahmoihin itseäni ja joskus pelkään, pääsenkö täältä pois, hän kertoi Otavan syyspressissä. Mutta vakuutti, ”ettei minäkertoja ole minä”, vaikka yhtymäkohtia löytyykin.

Eläytymisestä seuraa, että tunnelmat ja jännitteet ihmisten välillä väreilevät aidosti. Ja niin ääneen lausutut kuin rivien välisetkin sanat paljastavat henkilöhahmojen kanssakäymisen kimurantteja koukeroita, ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta.

Tähän sarjaan kuuluu myös kertojan ja Stellan mahdoton rakkaustarina. Westö kuvaa konstailemattoman aistillisesti pariskunnan intiimejä kohtauksia vuosikymmenten varrella. Eka kerta antaa suuntaviivaa tulevalle. ”On hetkiä jolloin kaikki varautuneisuus katoaa ja koko ihminen muuttuu rakkaudeksi ja kiihkoksi, eikä silti tarvitse pitää kiirettä.” Ja jo silloin on selvää, että ”tätä ilman en voi olla”.


Mari Blomroos-Heinisen
 akvarelli Ajatuksissa.
Mutta kuherruskuukaudet loppuvat aikanaan, ja pilvilinnatkin sortuvat. Maailma ei ole lintukoto, ja mielipide-erot sen menosta tuuppaavat rakastavaiset erillisille radoille. Kaunis Stella on vastakohtien suma, lahjakkuutta ja kaaosta samassa mitassa. Mutta vaikka yhdessä oleminen ei onnistu, lopullinen irrottautuminenkin osoittautuu mahdottomaksi.

Vuosikymmenten varrella pariskunnan välinen rakkaus saa lisää vivahteita, siihen limittyy niin intohimoa, petoksia ja vihaa kuin ystävyyttäkin. ”Oliko se kaiken sen arvoista?” miettii Stella. Taustalla kuvittelen kuulevani B.B. Kingin hypnoottisen, melankolisen äänen: ”The Thrill is gone”.

Historianopettajana toimivasta minäkertojasta kehkeytyy menestyskirjailija ”Stellasta, Aleksista ja minusta” kertovan romaanin myötä. Mutta onko hänen kertomuksensa rehellinen, voiko muistoihinsa luottaa? Stellan mielestä ei voi: ”Muisti on pahempi satuilija kuin meistä kukaan.”

Siitä huolimatta on tärkeää kirjoittaa. Sillä vaikkei minäkertoja haastattelussa antamaansa lausuntoon kenties uskokaan, niin minä ainakin olen sitä mieltä, että romaanitaide tuo näkyville kätkettyjä totuuksia, niin yksityisiä kuin yleisiä, joihin humanistinen tutkimus ei yllä.

Tämä on kenties Rikinkeltaisen taivaan kaltaisten hienojen romaanien parasta antia. Ne auttavat meitä näkemään ja ymmärtämään todellisuutta, jota elämme kuin silmät suljettuina. Samalla ne avaavat näkökulmia lukijan omiin muistoihin, sysäävät peilaamaan omaa elämää romaanin taustaa vasten.

Ja jos jokaisessa kunnon sadussa onkin äkkisyvää pimeyttä, niin parhaat kertomukset syntyvät silti rakkaudesta.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
 (Den svavelgula himlen). Suom. Laura Beck. Otava, 2017. 451 s.
Mari Blomroos-Heinisen teoksia Galleria Artikassa 27.8. saakka.


tiistai 8. elokuuta 2017

Eeva Louhio ja Pirkko Sipilä: Kirjarovio ja muita teoksia

Eläköön kirja!

Tulen voima on inspiroinut kahta kirjantekijää Eeva Louhiota ja Pirko Sipilää monenlaisiin mietteisiin kirjan merkityksestä tiedon välittäjänä ja konkreettisena esineenä. Pohdinnan tuloksena syntyi tunnelmallinen näyttely, taidevihko ja taiteilijakirja.

Eeva Louhio ja Pirkko Sipilä
 Kirjarovio -teoksensa äärellä.
Pirkko Sipilän kodissa sattunut tulipalo peitti hänen suuren kirjastonsa tuhkapilveen. Kirjagraafikkona kirjat olivat hänelle rakkaita, nyt hän joutui hävittämään niitä. 

Vaurioituneita kirjoja inventoidessaan hän pohti ”kirjan merkitystä esineenä ja ideana, sivistyksen tuojana, propagandan levittäjänä, tiedon ja tajunnan laajentajana”.

Yleinen ilmapiiri ei tällä hetkellä ole kovin kirjamyönteinen. KonMari-teoksen inspiroiman siivousvimman pyörteissä pölyä keräävät kirjat eivät ole suosittuja. 

Uusissa asuntomessutaloissa kirjahyllyjäkään ei enää näe. Onko käynnissä jälleen uusi, tällä kertaa digitalisaation synnyttämä kirjarovio? Sipilä ihmettelee.

 Hänelle kirjat ovat rakkaita paitsi sisältönsä puolesta myös esineinä, joita voi silitellä, selailla ja joihin voi palata ja löytää aina uutta. Tätä mahdollisuutta eivät e-kirjat tarjoa. Bloggarillekin käsin kosketeltavat kirjat ovat tärkeitä. Ei haittaa vaikka teos olisi jo reissussa nuhraantunut pokkari, sitä enemmän sen näkeminen hyllyssä saattaa herättää muistoja.

Virginia Woolfin Mrs Dalloway tuo mieleeni edesmenneen ystäväni, jonka hieno lahja se oli. Jeanette Wintersonin Art Objects muistuttaa Shakespeare and Company -kaupasta Pariisissa, josta sen ostin. Teoksen motto ole päivääkään vanhentunut. ”If truth is that which lasts, then art has proved truer than any other human endeavour.”

Näkymä Shakespeare and Company -kaupan uumenista.

Myös graafisen suunnittelijan Eeva Louhion 32 sivuisen taiteilijakirjan Meteoriitti lähtökohta oli tuli. Kivikauden aikana noin 7 000 vuotta sitten maahan törmäsi meteoriitti, joka poltti Saarenmaalla Kaalin saaren. Aihe jäi kytemään Louhion mieleen hänen nähtyään meteoriitin synnyttämän kraatterin. Aiheesta kirjoitti myös Lennart Meri teoksessaan Hopeanvalkea.

Eeva Louhio: Tyttö ja meri (osa).

Louhio ”ajattelee käsillään”. Metalligrafiikan painolaattaa työstäessään alkuperäinen luonnos muuntuu monien vaiheiden aikana toiseksi. ”Taiteilijakirjan työskentelyprosessissa yhdistyvät asiat joista pidän: kuvakerronta, grafiikka, materiaalit, kirjansidonta ja kirja esineenä.”

Pirkko Sipilä: Sirpaleita (osa).
Pirkko Sipilällekin käsin tekeminen on tärkeää. Teoksissaan hän yhdistää nuorena oppimaansa kalligrafiaa grafiikkaan tai piirustuksiin. ”Kalligrafia on suoraa jatkumoa työhöni kirja- ja lehtisuunnittelijana. Typografia kiehtoo minua – miten pienellä eleellä, erilaisella viivan käytöllä fontissa sen tunnelma muuttuu.” 

Kirjarovio-näyttelyn tunnelmat ovat peräisin Claes Andersonin ja Eino Santasen runoista.

Viehättävään taidevihkoon kirjansitojan näkemyksen tuo Tarja Hirvonen, joka uskoo perinteisen kirjan tulevaisuuteen.

 ”Lukemiseen tai kirjan käyttämiseen ei tarvita sähköä – päivänvalo tai kynttiläkin riittää. Se ei hyydy pakkaseen, sen käyttämiseen ei tarvitse päivittää ohjelmia, ei hankkia uusia koneita, eikä siitä synny elektroniikkajätettä.”
Kirja onkin paras käyttöliittymä, se toimii aina!

Eeva Louhio ja Pirkko Sipilä: Kirjarovio ja muita teoksia. NN nro 1. 2017. 43 s.
Näyttely Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa 20.8. saakka.

Taiteilijakirjoja voi ihailla Galleria Katariinan pysyvässä näyttelyssä.
Suomen kirjataiteen komitea jakaa vuosittain Kaunein kirja -palkinnot.