sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Elämää suurempaa runoutta

Pauli Tapio voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vaikuttavalla esikoisrunoteoksellaan Varpuset ja aika. Siinä hän etsii mielekästä tapaa olla olemassa.

Aloin kuvitella ymmärtäväni hirveitä asioita, / vaikka ei niitä koskaan minulle tapahtunut.” Helsinkiläisen kääntäjän ja tutkijan Pauli Tapion voittoisan runoteoksen alkulehden säkeet lähettävät matkalle, jossa arki peilautuu historian julmuuksiin ja nykyhetken välinpitämättömyyteen.

Toinen teoksen kantava teema on aika. Runojen puhuja ihmettelee ja tunnustelee sitä ihan konkreettisesti: ”Loppuunmyyty on kesä. / Julkaistu on sen viimeinen aamu.” Toisaalta oivallukset ja rinnastukset kantavat pitkälle ja taas takaisin:

 ”Kyllä kuussa kelpaa käydä. Se on vain harppaus pahaisen ojan ylitse, / mutta iskepä liehuva lippusi yhteenkään elettyyn hetkeen.”

Tapio on tästä huolimatta onnistunut vangitsemaan hetkiä kirjaansa. Räystäillä istuvien varpusten sirputusta, melankolisia keskusteluja, korttelia kiertäviä rakennusten varjoja. Runot ovat visuaalisia ja rytmikkäitä, ne kuljettavat lukijaa alkuräjähdyksen hämärästä paluumatkalle tuntemattomaan aikaan, ”jolloin unohdumme vihdoin, tsirp, tsirp, / sanoivat varpuset jälkeemme.”

Tapio kertoi Helsingin Kirjamessujen tilaisuudessa katsovansa, minkä ajatuksen jokin asia hänessä herättää, entä ajatus itse tämän jälkeen. Näin hän kulkee tietyn matkan, kirjaa sen ja lopputuloksen. Prosessin varrella kieli synnyttää uusia ajatuksia ja oivalluksia.

Parhaimmillaan runous on juuri tätä, ihmetystä ja iloa, miten paperille asetetut sanat luovat maailmoja, laajentavat tajuntaa, räjäyttävät ja hiljentävät. Etsivät ihmisenä olemisen ydintä, oikeaa tapaa olla olemassa.

Pauli Tapio pitää juhlapuhetta Sanomatalon Mediatorilla.

 Tapion mukaan teoksen Inferno-jaksoa oli epämiellyttävä kirjoittaa. Hän halusi kuitenkin luoda kollaasin väkivaltaan liittyvistä asioista. Yrittää ymmärtää ja rinnastaa historian julmia teloitustapoja siihen, mitä nyt tapahtuu.

Jakson aukeamilla uutisotsikot Välimereen uponneiden turvapaikanhakijoiden määristä lomittuvat arkisiin päiväkirjamerkintöihin ja historian teloituksista kertoviin karmaiseviin dokumentteihin.

Osio hätkähdyttää, pysäyttää kysymään, mitä me voimme tehdä? Inhimillisiä katastrofeja on muistettava, niitä on selitettävä ja yritettävä ehkäistä. Silti Tapio vastaa kysymällä: ”Onko siis niin, että varsinainen eläminen on tehtävä muistamatta – hetkeen ja siihen kytkeytyvään lähitulevaisuuteen ja -menneisyyteen suuntautuen?”

Paradoksaalisesti on siis unohdettava, jotta elämä voisi jatkua ja toivo säilyä, eikä pahuus lamauttaisi. Tapio tuulettaa ajatuksia, antaa niille uusia vapausasteita.

Osa Anne Rissasen grafiikan-
vedoksesta Hänen ovat linnut.

Entä mitä aika on? Tapion ajanlaskussa Pompeiji hautautuu hashtageihin, tulevaisuutta ei ole, on vain nykyisyys, jossa varpuset nokkivat vetyatomin sinappista käärettä Lappeenrannan torilla. Ja alati laajeneva menneisyys. Ja tämä päivä, jonka unohdamme.

Entä varpuset? ”Ja koska sinä olet vain pieni ja huomaamaton varpunen, ei / ketään haittaa, jos nouset nyt siivillesi ja lennät valoa nopeammin / kaikkiin ilmansuuntiin, aina ajan äärirajoille asti.”


Pauli Tapio: Varpuset ja aika. Poesia. 2017. 96 s.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Perhetytön harharetket

Jukka Behm tarttuu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaassaan Pehmolelutyttö surullisen ajankohtaiseen aiheeseen: nuorten seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

 Kaikki halusivat sitä samaa. Sitä oli nyt liikkeellä. He halusivat nähdä minut. Nähdä ihoani, enemmän ihoani.” Näin kertoo Emilia, 15v, pikkuporvarillisen perheen kympintyttö elämästään romaanissa Pehmolelutyttö

Se voitti WSOY:n kirjallisuussäätiön Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun 2017.

Emilia on oikeassa. Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen uuden tutkimuksen mukaan joka kolmas teinityttö on kokenut seksuaalista häirintää kuluneen vuoden aikana. Suurin osa siitä tapahtuu puhelimessa, Internetissä tai julkisessa tilassa.

Emilialla on salaisuus, kaksoiselämä, josta hän avautuu vain sänkynsä vallanneille pehmoleluille. Silmät ymmyrkäisinä ne kuuntelevat, kun niiden nuori emäntä kertoo myyvänsä aikaansa aikuisille miehille, jotka hamuavat hänen seuraansa. Himoitsevat katsella ja hipelöidä. Mitä vähemmissä vaatteissa sen parempi.

Emilia on monen muun nuoren tavoin ottanut itsestään kuvia ja ladannut ne nettiin. ”Kuinkahan monta kertaa päivässä tartun puhelimeeni ja menen katsomaan videoklippejä ja muiden kuvia ja tarkistan, mitä mieltä minusta ollaan?” Totta kai hän on IHANA, varsinkin silloin, kun suostuu nostamaan paitaansa.

Elämä pysyy puhelimessa, kunnes se ryömii iholle, kun Emilia nimimerkillä ”Pehmolelutyttö” laittaa itsestään rohkean kuvan aikuisten sivustolle. Yhteydenottoja alkaa sadella, mielikuvituksellisia ehdotuksia höystettynä sojottavien pippelien kuvilla.

Jukka Behm on kirjailija ja toimittaja,
 joka esikoisteoksellaan Dr. Mumbai
voitti pohjoismaisen romaanikilpailun
 vuonna 2007.
Taitavasti Jukka Behm sujahtaa teinitytön nahkoihin. Osoittelematta, aidosti ja rehellisesti hän kuvaa Emilian mielen myllerrystä uuden elämänvaiheen kynnyksellä. Ympäristöään ja läheisiään skarpisti tarkkailevaa tyttöä hämmentävät heräävä seksuaalisuus ja sen avulla hankittavissa oleva helppo raha.

 Hän ei hyväksy käytöstään, muttei mahda sille mitään. Katselee itseään ja tekojaan kuin ulkopuolinen.
Välillä ajattelen, että se jota tarkkailen ja jonka puolesta vuoroin pelkään ja häpeän, ei ole minä vaan joku muu, joku pikkaisen (eikä aina niin pikkaisen) sekopäinen tapaus, jota minä en tunne enkä halua tuntea.

Tukalaan tilanteeseen ei perheestäkään ole apua eikä tukea. Sen jäsenet puhuvat – silloin harvoin kun puhuvat – toistensa ohi. Äiti uppoutuu läppäriinsä, isä papereihinsa, veli huitelee omissa menoissaan. Aidosta kohtaamisesta, lämmöstä tai välittämisestä ei ole tietoakaan.

Ja juuri sitä tarvittaisiin nykyisessä ilmapiirissä, joka on läpeensä seksualisoitunut. Media vain lisää pökköä pesään ihannoimalla vähäpukeisia, kauniita nuoria naisia. Ja miesten röntgenkatseet seuraavat tyttöjä kaikkialla, vaikka vierellä kulkisi oma vaimo tai tyttöystävä.


Petri Niemelän maalaus Flash.
Noita pieniä silmäyksiä. Olin tottunut niihin. En osaa sanoa, milloin ne olivat alkaneet. Ehkä jo kuudennella luokalla, ehkä jo aikaisemmin.”

Netti tarjoaa näille markkinoille mainion alustan, sillä siellä kuka hyvänsä voi esittää ketä tahansa. Nuoret haluavat aikuisiksi ja aikuiset takaisin nuoruuteensa. ”Kaikki haluavat olla sitä, mitä eivät ole.”

Jännite säilyy tarinan loppuun saakka. Emilia tulee tutuksi, hänen huoliaan ymmärtää ja häntä haluaisi auttaa. Behm ei heristele sormeaan vaan antaa hänelle uskottavan äänen.

Jos olisin opettaja, luetuttaisin Pehmolelutytön oppilailla, jos minulla olisi teinityttö, antaisin kirjan hänelle ja juttelisin siitä hänen kanssaan. Itse asiassa teos on silmiä avaavaa luettavaa ihan kaikille. Entä tarinan opetus? Aikuiset, sallikaa lapsille lapsuus, vanhemmat, yrittäkää ymmärtää ja rakastaa lapsianne.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö. WSOY.  2017. 202 s.
Petri Niemelän maalauksia Brondalla 3.12. saakka.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Laura Gustafsson: Pohja

Pimeyden ytimessä

Laura Gustafsson ei säästele itseään romaanissaan Pohja. Hän etsii tinkimättä, autofiktion keinoin, syitä masennukseensa ja pakkomielteiseen käytökseensä.

 Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti ja kiihotti minua niin paljon. Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa”, Laura Gustafsson kirjoittaa pienoisromaaninsa liepeessä.

Ja pitää sanansa. Harvoin olen saanut lukea näin vilpitöntä ja vereslihaista tekstiä. Gustafsson kuvaa ja diagnostisoi suhdettaan kahteen elämänsä sairauteen: masennukseen ja alistumiseensa patriarkaalisen kulttuurin käytäntöihin. 

Hän sukeltaa niiden alkujuurille, pohtii mistä ne syntyvät ja kuvaa, miten niiden kanssa sinnitellään.

Kielikuvat rinnastavat oman pahan olon maailman ja luonnon tilaan. ”Joskus sisälläni kasvoi sademetsä, mutta suuryhtiöt, karjanrehunkasvattajat ja muut rikolliset hävittivät sen. Kaikki mielenkiintoinen ja kirkasvärinen on poissa.

Itsesäälissä hän ei kuitenkaan piehtaroi. Ja vaikka ote on analyyttinen, kyse ei silti ole dokumentista. Hänen omien sanojensa mukaan Pohja (Into) on kaunokirjallinen teos, joka etsii uusia tapoja tehdä autofiktiota, luoda läpinäkyviä tarinoita.

Laura Gustafssonin edellinen romaani
 Korpisoturi oli Tulenkantaja-
palkintoehdokkaana.
Päähenkilö on 34-vuotias yhden lapsen yksinhuoltaja, jolle ”minä” on työkalu. ”Jotkut minät, sellaiset kuin omani, saavat rehottaa ryöstöviljelyyn saakka, toisten on tyydyttävä kukkimaan varjossa.” 

Raadollinen kerronta sujuu notkeasti, nopeat käännökset elävöittävät tekstiä, luovat tahatonta huumoriakin.

Mutta aiheet eivät ole helppoja: viiltelyä, lääkkeitä, alkoholia, bulimiaa. Masennus on tuttu turvapaikka, jonne voi aina vetäytyä. Siellä saa olla yksin. Ja vaikka miehet monesti inhottavat, pakkomielteinen käytös ajaa aina uusiin suhteisiin.

Promiskuiteetti on keino saada läheisyyttä mutta samalla pitää toinen etäällä.” Miehen halu on kohteliaisuus, johon on vastattava riisuutumalla. Niinpä antautumisessa on enemmän alistumista kuin vapaata tahtoa.

Romaanissa ei etsitä tilanteeseen parannuskeinoja – terapiasta ja mielialalääkkeistä ei ole apua – sillä ne hoitaisivat vain oireita. On sukellettava syvälle, pohjaan asti, pimeyden ytimeen, josta kaikki alkoi.

Yksityiskohta Marikka Kiirikoffin
maalauksesta 4:12.
Muistista tihkuu välähdyksiä, tunnelma jostain, ”minkä ei kuuluisi tapahtua” (…) Missä on hetki, joka määrittää kaiken jälkeenpäin koittavan. Milloin hetki, josta hiljaisuus alkaa.”

Vaikkei Pohja olekaan selviytymistarina, se ei ole vailla toivoa. Pohjalta voi ponnistaa kohti valoa, ymmärrystä. Voi nousta seisomaan omille jaloilleen. 

Pohja on itsensäpaljastuskirja, joka kertoo yleisempää ihmisyydestä, antaa lohtua lukijalle: Et ole yksin ongelmiesi kanssa, meitä on monia muitakin. ”Ihmiset ovat kuitenkin aika samanlaisia.”

Laura Gustafsson: Pohja. Into.  2017. 141 s.
Marikka Kiirikoffin maalauksia ARTag Galleryssa 
26. 11. saakka.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto 2017

Finalistit estradilla Helsingin kirjamessuilla

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoisteokselle jaetaan 16. marraskuuta. Lupaavia kirjailijakandidaatteja haastateltiin Helsingin kirjamessuilla.

Kisaan lähetettiin tänä vuonna 70 esikoisteosta kilpailemaan 15 000 euron suuruisesta palkinnosta. Näistä loppusuoralle valikoitui 10 teosta, seitsemän romaania, kaksi runoteosta ja yksi novellikokoelma.

Valintaraadin puheenjohtajan Antti Majanderin mukaan vuoden sato oli tasokas. Hänen ohellaan voittajan valitsevat Suvi Ahola, Sanna Kangasniemi, Juhani Karila, Eino Santanen sekä viime vuoden voittaja Hanna Weselius.

Kymmenen finalistia kertoi teoksensa synnystä kirjamessujen Aleksis Kivi -lavalla. Moni koki kirjoittamisen oleelliseksi osaksi elämäänsä, jopa syyksi elää. Tällaisella intohimolla syntyy oivallisia teoksia.

Taidemaalari Maaria Oikarisen Lucian silmät -romaanin (Arktinen Banaani) lähtökohta oli mania. Aihetta hän kuvaa kaksisuuntaista mielialahäriötä sairastavan taidemaalari Jannan kautta. Mania on energinen, luova tila, mutta johtaa pahimmillaan psykoosiin ja sairaalaan.

Sen aikana mielikuvitus hurjistuu, kielikin muuttuu, niinpä maanikon puhe on kuin kalevalaista runonlaulantaa. Mutta romaanissani on myös huumoria. Jollen itse olisi kokenut teostani hauskaksi, en olisi pystynyt sitä kirjoittamaan.

Työtoiminnan ohjaaja Ari Räty osallistuu kisaan dekkarilla Syyskuun viimeinen (Tammi). Niitä harvemmin tapaa tässä yhteydessä.
Faijani on ollut töissä Gummeruksella ja hän vinkkasi minulle: ”Dekkareilla on matala matalin julkaisukynnys. Keskity siihen.”

Romaani sisältää rankkoja tapahtumia, nuoriin tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Räty ei kuitenkaan halunnut kuvata tarkasti, mitä tapahtui ja miltä se tuntui, vaan rankkuus syntyy siitä, että lukija kuvittelee tapahtumat omassa päässään. 
Kyse on myös poikien välisestä ystävyydestä. Nuorena viihdyin omissa oloissani, mutta oli myös tärkeää tulla hyväksytyksi.

Majander kertoi voineensa pahoin lukiessaan kääntäjä Pauli Tapion runokokoelman Varpuset ja aika (Poesia) inferno-osuutta. ”Oliko pakko”, hän tiedusteli kirjoittajalta.

Anteeksi, ei ollut pakko. Halusin luoda kollaasin väkivaltaan liittyvistä ajatuksista. Yrittää ymmärtää, mitä historiassa on tapahtunut ja rinnastaa sitä nykyhetkeen. Katson tiettyä asiaa ja sen jälkeen, minkä ajatuksen se herättää ja tarkastelen sitä. 

Jatkan samaan tapaan, kirjaan matkan ja sen lopputuloksen. Näin mietiskelemällä runon puhuja etsii mielekästä tapaa olla olemassa.

Sanataideopettaja Marjo Katriina Saarisen romaanin Kerrottu huone (Teos) päähenkilö on menettänyt puolisonsa ja tekee surutyötä psykiatrin vastaanotolla. Psykoterapia on perusteellisin itsetutkiskelun muoto, ja Saarinen halusikin tutkia, voisiko sen avulla porautua vain yhden ihmiseen mieleen syvälle, hulluuteen asti.

Romaanilla ei ole ratkaisua. Pyrin siinä realismin tuolle puolen kohti absurdismia. Unessa toiveet toteutuvat, ja siitä tulee kauhu.


Vapaan kirjoittajan Tuuli Salmisen elämässä oli vaihe, jolloin hän mietti kuolemaa omasta ja kuolevan näkökulmasta. Aiheesta syntyi romaani Surulintu (Like). Siinä syöpään kuolevan miehen ympärillä kolme naista, vaimo, sisar ja tämän tytär, taistelevat reviiristä.

Vaimosta ei ole helppo pitää. En minäkään haluaisi, että Ellen asuisi naapurissa. Kuoleman odotus on jännitteinen tila. Halusin luoda sen rinnalle jotain yhtä jännitteistä, mutta mukana on myös pilkahdus toivoa.

Toimittaja Olavi Koistisen novellikokoelman Mies joka laski miljardiin (Kosmos) pakkomielteiset nuoret miehet ovat uppoutuneet omiin kummallisuuksiinsa. Yksi päättää laskea miljardiin, toinen haluaa lehmäksi. Kuuluuko kirjoittaja itse joukkoon, entä onko nörttiys uusi normaali?

Rakastan tietokonepelaamista ja olen joutunut opettelemaan sosiaalisuutta. Lehmäksi en ole halunnut, mutta joksikin toiseksi ihmiseksi kyllä. Nörttiys on uutta idividualismia, nörtit ovat nykyajan rocktähtiä.

Ossi Nyman nousi otsikoihin ideologisesti työttömänä. Aiheesta syntyi omakohtainen romaani Röyhkeys (Teos). Kolmiosaisen kirjan päähenkilö tavataan Bruce Springsteenin konsertissa ja työkkärin aktivointikurssilla kunnes hän alkaa kirjoittaa.

Kakkososan kirjoitin paikan päällä ja pyrin siinä totuuteen, vaikkei siihen voi päästäkään. Kyse on muutoksesta, jossa sairastun kunnianhimoon, minusta uhkaa tulla kirjailija. Hyvästi vapaus ja onnellisuus.

Kuvataiteilija Silja Kejosen runokokoelman Vihkilumen talo (Otava) tunnelma on melankolinen. Kysymykseen, miksi kirjoitat Kejonen vastasi: ”Koska maalaan.” Hän on samoilla linjoilla Oikarisen kanssa.

– Maalaaminen on sanatonta toimintaa, siinä sanat katoavat, se on irti kielestä. Mutta taiteilija tarvitsee myös sanoja tavoittaakseen toisen.

Runojen puhuja puhuu Fridalle (Kahlolle?), itselleen ja kirjoittaa tyttärelleen. Yrittää kurkottaa toista kohti, luoda yhteyttä muiston, puhutun ja ajatellun välille. Runoissa toistuva kehotus Jatka on toive, että puhuja ei keskeytä, mutta se on tarkoitettu myös toiselle.

Kun kirjallisuudenopiskelija Annastiina Storm päästi irti itsesensuurista, syntyi hirviöperheestä kertova romaani Me täytytään valosta (S&S). Sen eri teksteissä puhuvat päät ovat vuorollaan äänessä, lapset, äiti, isovanhemmat ja satuhahmot. Kuoro on moniäänisyydessään ihastuttava.

Kuten monen palkintoehdokkaan teoksessa Storminkin romaanissa on kyse kommunikoimattomuudesta, yhteyden puutteesta. Entä mikä neuvoksi kaltoinkohdellulle äidille? Hän alkaa teoksessa jo rohkaistua. Lopettaa uhrina olemisen.

Mainosgraafikko Heikki Kännön romaani Mehiläistie (Sammakko) sisältää kaikkea, mitä Majander kertoi inhoavansa, shamanismia, okkultismia ja muuta huttua. Silti hän piti kirjasta kovasti, se haastaa ajattelemaan toisin.

Alkujaan Kännön tarkoitus oli laatia mysteeriromaani Joseph Beuysta ja hänen taiteestaan, mutta: Pääni on mielikuvitukselle altis, joten mietin, voisinko tehdä sen kaunokirjallisessa muodossa.

Mehiläistiessäkin on kyse eräänlaisesta kommunikaatiosta. Mistä sen nimi tuli? Beuys käytti taiteessaan paljon mehiläisvahaa. Muinaisgermaanisen tarun mukaan mehiläiset vievät kuolleen sielun taivaaseen, toimivat lossina aikakausien välillä.

Kännö uskoo, että jos jokainen ajattelisi kuin taiteilija juonien kautta, voisimme rakentaa paremman tulevaisuuden. Kirjailijat ovat tässä eturintamassa, siispä luetaan, mitä heillä on sanottavaa.
Finalistien esittely Helsingin Sanomissa.

torstai 26. lokakuuta 2017

Veljekset von Wright. Taide, tiede ja elämä

Taiteen ja tieteen leikkauspisteessä

Ateneumin suurnäyttely ja siihen liittyvä runsaasti kuvitettu teos Veljekset von Wright. Taide, tiede ja elämä sisältävät uutta tutkimustietoa veljesten taiteesta ja elämänvaiheista. Mukana on myös kaksi nykyajan ”lintumaalaria”.

Tämä taulu on Suomi”, kirjoitti Zacharias Topelius liikuttuneena nähtyään Ferdinand von Wrightin maalauksen Näköala Haminalahdelta vuonna 1853. 

Hänen ja J.L. Runebergin kannustuksella suomalaiseksi ihannemaisemaksi vakiintui 1800-luvulla ylhäältä nähty metsäinen järvimaisema. Ateneumiin hankittu teos on mukana laajassa von Wright -veljesten taidetta esittelevässä näyttelyssä.

Amanuenssi Anne-Maria Pennonen kävi kaksi ja puoli vuotta kestäneen projektin aikana läpi yli tuhat veljesten teosta ja valitsi niistä näyttelyyn reilut kolmesataa. 

Kriteerinä oli teosten esteettisyys ja kertovuus. Hänen ohellaan 13 eri alan asiantuntijaa valottaa kattavassa teoksessa aihetta useasta näkökulmasta.

Taidemaalareina lähes itseoppineet veljekset varttuivat Haminalahden kartanossa Savon sydämessä, samoilivat ja metsästivät jo nuorena luonnossa. He tekivät tarkkoja havaintoja ja taltioivat ne piirroksiinsa. Suuri yleisö tuntee von Wrightit parhaiten ”lintumaalareina”, mutta he ehtivät kukin urallaan tehdä paljon muutakin.

Veljeksistä vanhin, Magnus (1805–1868), oli aikansa kulttuurivaikuttaja, konservaattori ja opettaja. Hän toimi myös Suomen Taideyhdistyksen neuvonantajana. Wilhelm (1810–1887) työskenteli Ruotsin tiedeakatemian tieteellisenä kuvittajana.

Hänen päätyönään voidaan pitää Skandinaviens Fiskar -teoksen luonnontieteellistä kuvitusta. Julkaisu ilmestyi kymmenenä vihkona ja sisälsi kaikkiaan 59 väritettyä litografiaa. ”Havainnoitsijan tarkkuutta kuvastaa se, että luonnontieteilijöiden mukaan kalojen jokainen suomu on kuvattu lukumäärältään todenmukaisesti”, erikoistutkija Erkki Anttonen kirjoittaa artikkelissaan.

Osittain halvaantunut Ferdinand maalaa
Taistelevia metsoja kyljellään sängyllä
Arvid Liljelundin maalauksessa 1897.

Veljeksistä nuorin, Ferdinand (1822–1906), oli varsinainen ”lintumaalari”, joka olisi pikemminkin halunnut olla maisemamaalari, mutta taloudelliset seikat pakottivat hänet maalaamaan tilaustöinä lintuja. 

Hän olikin ensimmäisiä taiteen tekemisellä itsensä elättäneitä suomalaisia kuvataiteilijoita, jonka Taistelevat metsot puolestaan on Suomen kopioiduin taideteos.

Näyttely on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Miksi se on ajankohtainen juuri nyt? 

Koska teoksista ilmenee veljesten rakkaus luontoa kohtaan. Samaa rakkautta pitäisi meidänkin tuntea. ”Sillä ihmisen ja luonnon tasapaino ja maapallon kantokyky ovat tulevaisuutemme kannalta vaa’ankieliasemassa”, museonjohtaja Susanna Pettersson vastaa.

Oivallinen piste komealle näyttelylle ovat kahden nykytaiteilijan lintuaiheiset teokset, jotka tematiikaltaan liittyvät huoleen luonnon tilasta. Taitelijoiden sivellin ja piirrin ovat nyt vain vaihtuneet kameraan ja käsitetaiteen metodeihin.

Osa teoksesta Havaintoja -
löytöjä.
Käsitetaiteilija Jussi Heikkilän installaatio, 7x7 metriä tyhjä tila, on kannanotto: ”Emme tiedä luonnosta vielä yhtään mitään.” 

Vaikuttava on myös hänen Havaintoja löytöjä -teoksensa, jonka katosta ripustetut ketjut muodostuvat 15 000 käytetystä linnunrenkaasta. Ne on postitettu kirjekuorissa eri puolilta maailmaa, mukana on muun muassa Senegalissa kuolleen kalasääsken rengas.

Teos sysää mielikuvituksen liikkeelle: Montako miljoonaa kilometriä renkaat ovat lintujen jaloissa kulkeneet? Lintuja kun eivät valtioiden rajat pidättele. ”Kukaan ei omista lintuja, ne ovat meidän kumppaneitamme”, Heikkilä kommentoi.

Valokuvataiteilija Sanna Kannistolle linnut ja muut eläimet ovat eräänlaisia näyttelijöitä. Hän on rakentanut kannettavan kenttästudion ja sisustanut sen oksilla, joissa linnut voivat levähtää. Valkoinen, ulkoapäin valaistu akryylilaatikko luo taustan kuvalle. 

Kaikki on etukäteen tarkkaan mietitty. ”Sitten on vain otettava kuva”. Ja se on tehtävä nopeasti, sillä lintujen liikkeet ovat arvaamattomia.

Osa Sanna Kanniston valokuvasta Tilhi.

”Linnun kanssa oleminen on aivan erityistä. Siitä liikuttuu. Linnun katseessa on jotain arvoituksellista. Minä katson lintua ja se minua. Hetkellisesti meillä on jokin yhteinen ajatus. Se on eräänlaista ristikkäistä tarkkailua”, Kannisto sanoo. Ja Heikkilä kommentoi: ”Lintu katsoo meitä tarkemmin.”

Erkki Anttonen ja Anna-Maria Pennonen (toim.):
Veljekset von Wright. Taide, tiede ja elämä. Ateneum. 2017. 208s.
Näyttely Ateneumissa 25.2.2018. saakka.
Hienoja lintuteoksia voi bongata myös Maija Albrechtin Mustaa valkoisella -näyttelyssä Duetossa 19.11. saakka.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Veri valuu Korsikan jyrkänteillä

Jari Järvelän pudotuspeli tiivistunnelmaisessa romaanissa Se ken tulee viimeiseksi nostaa niskakarvat pystyyn. Lukija tarpoo kuin huomaamattaan joukon mukana murhaaja kintereillään.

Heitä on kymmenen, viisi naista ja viisi miestä, leirinuotiolla Calenzanan kylässä Korsikassa Euroopan vaikeimman vaellusreitin GR20:n alkupisteessä. Lastenlorusta nimensä saanut Jari Järvelän romaani Se ken tulee viimeiseksi (Tammi) on heidän tarinansa.

Sekalainen seurakunta on valittu tuhansien joukosta, ei siksi, että olisivat kokeneita vaeltajia tai muutoin päteviä. Päinvastoin, upporikas pelimoguli herra Pohjoinen on valinnut kilpailuunsa elämässään ja ihmissuhteissaan epäonnistuneita luusereita.

Tarkoitus onkin hylätä kunkin sisällä piileskelevä luuseri rankan reitin varrelle ja saapua voittajana maaliin kahden viikon kuluttua. Tämän lisäksi perille selvinneiden kesken on jaossa miljoona euroa. Herkullinen alkuasetelma muistuttaa Agatha Christien dekkaria Eikä yksikään pelastunut.

Kyse ei ole tositeeveen leppoisasta seikkailusarjasta, vaan nyt on piru merrassa. Varusteita ja muonaa osallistujilla on niukasti, päivällä porottaa polttava aurinko, välillä rämmitään mudassa, myrskyt ja salamat pieksevät hengenvaarallisilla seinämillä kapuavia trekkareita. Korppikotkat leijailevat ylläpuolella saalista odottaen. Ja tulisieluiset korsikalaiset vannovat verikostoa maahansa tunkeutujille.

Jari Järvelä on itse poikansa kanssa sinnitellyt läpi Gr20:n jokaisen louhikon, niinpä maiseman ja luonnon kuvaus on käsinkosketeltavan autenttista. Lukija tuntee piikkipensaiden verinaarmut säärissään, ruhjeet ja mustelmat kaatumisten jäljiltä, nälän ja uupumuksen muiden mukana.

Korsikalta palattuaan Jari
Järvelä on seikkaillut Andeilla
inkojen jalanjäljissä.
Tässä Järvelä onkin taitava, vetävä ja notkea kieli tempaa vastustamattomasti mukaansa, kotisohva unohtuu. Vieläkin hyytää, kun muistelen hänen Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana ollutta romaaniaan Romeo ja Julia (Tammi, 2007). Siinä meno oli, jos mahdollista, vieläkin raadollisempaa.

Reissun varrella patikoijiin tutustuu lähemmin. Heistä tulee yksilöitä huolineen ja unelmineen. Silti karu vaellus ei hitsaa heitä yhteen, ja kun oudot kuolemantapaukset alkavat harventaa joukkoa, epäilykset heräävät. Oliko se tapaturma, kuka tai ketkä meistä ovat murhaajia, vai ovatko kaiken takana korsikalaiset?

Lukijan mieli alkaa askarrella samojen kysymysten parissa. Vaikka onkin kaikkitietävä, kertojakaan ei ehkä tiedä, tai ei ainakaan paljasta tietämystään. 

Murhaajallekin sallitaan puheenvuoroja. Juuri näin vetävä dekkari punoo paulojaan. Tarina siirtyy lukijan päähän. Jossain vaiheessa epäilin jopa Ruusunnuppua, kaikista viattominta. Juuri siksi. Kunnes. En paljasta enempää.

Se ken tulee viimeiseksi on myös psykologinen matka mieleen. Kestokyvyn rajoilla kontrolli pettää, ja pienikin liike voi olla kohtalokas. Löytyisikö meistä jokaisesta tappaja tietyissä olosuhteissa? Kysymys kylmää.

Tuomo Saalin maalaus Global Heroes.

 Mutta kyllä rankassa reissussa suvantopaikkoja, vetävää dialogia ja tahatonta huumoriakin löytyy. Ja kielikuvat ovat herkullisia: Sadepilvi oli sankka kuin palavista autonrenkaista tupruava savu. Entäs sitten tämä: Kaksi sinistä perhosta lepatti hänen edessään polulla, niiden siivet olivat kuin taivaalta karanneita palasia.

Matkan loppu häämöttää vihdoin. Tapaamme vielä Järvelän aiemmasta dekkarista Tyttö ja seinä (Tammi, 2016) tutun graffititaiteilijan Metron. Kirjoitin hänstä blogijutun Matkalla Orgosoloon.

Entä kuka Korsikalla tuli viimeiseksi? Se selviää vasta, kun lukija on verissä päin tarponut koukuttavan dekkarin viimeisille lehdille.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi. Tammi.  2017. 270 s.

Tuomo Saalin näyttely Pala taivasta Taidesalongissa 8.11.2017. saakka.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kaapeli 25 – Muistikuvia ja muistelmia

”On täällä eksoottista!”

Aikoinaan Suomen suurimmasta teollisuusrakennuksesta, Kaapelitehtaasta, on neljännesvuosisadassa kehkeytynyt kansainvälisessäkin mittakaavassa merkittävä kulttuurikeskus. Komeassa juhlakirjassa muistellaan sen vaiheita ja hahmotellaan tulevaa.


Keväällä 1989 kuulin kulttuuriasiankeskuksen Marianna Kajantieltä, että Lauttasaaren sillan kupeessa olisi ”pieni projekti”, valokuvaaja Stefan Bremer naurahti Kaapeli 25 -teoksen (Into) julkistamistilaisuudessa Kaapelin kattosaunalla.

Toisen maailmansodan aikana kaapelitehtaaksi rakennettu ”pieni projekti” oli tuolloin jättimäinen, arvoton hylkytalo, joka vaati kipeästi remonttia. Talon onneksi samoihin aikoihin iski lama, muutoin se olisi purettu ja arvokkaalle merenrantatontille noussut ties mitä ökytaloja, kommentoi Jörn Donner.

 Kaapelitehdas saikin jäädä merkkipaaluksi, joka kuvaa mainiosti ajan muutosta, siirtymää teollisuudesta luovaan kauteen. 

Huhut edullisesta työskentelytilasta Helsingin keskustan liepeillä levisivät, ja pian taiteilijoita ja muita kulttuurityöläisiä alkoi rampata rakennuksessa.  Koska vuokra määriteltiin neliöhinnan mukaan, nämä laskivat mittanauha kourassaan, minkä kokoiseen tilaan heillä olisi varaa.

Stefan Bremer oli Kaapelitehtaan
 toinen vuokralainen.
Syksyn 1989 huuma oli kuin Klondiken kultaryntäys 1800-luvun lopun Kaliforniassa. Jengiä lappasi sisään mittanauhan ja valtauskeppien kanssa. Näin isot hallit täyttyivät pikkuhiljaa työhuoneilla. Uusi vuokralainen rakensi itse aina kaksi seinää edellisen valtaajan perään. Oli kipsilevyä, lastulevyä ja lankkuseinää”, Bremer kuvailee kirjassa vauhdikasta starttia.

Kulunut neljännesvuosisata on osoittanut, että talolle oli tilausta, sillä missään vaiheessa vuokralle tarjotaan -lappua ei ole tarvinnut oveen ripustaa. 

Vuokralaiset ovat arvostaneet tilojen siedettävää hintaa ja pysyvyyttä. Remontteja on tehty hiljalleen, kevyellä kädellä. Ja usein porukalla, kuten Kaapelin henkeen kuuluu.

Kun Ilkka-Christian Björklund vuonna 1997 tuli taloon tarkastuskäynnille, suuressa Pannuhuonessa liplatti vedenpaisumus. Tasapainoillessaan lankuista rakennetuilla pitkospuilla vieras kummasteli pilke silmäkulmassa: ”On täällä eksoottista!”, Bremer valotti yhtä Kaapelin historiaan liittyvistä monista kommelluksista.


Jörn Donner oli Kiinteistö Oy
Kaapelitehtaan hallituksen
ensimmäinen puheenjohtaja.

Annina Vainion toimittama juhlakirja syntyi sekin yhteisvoimin. Muistojaan talosta ovat taiteilijoiden ohella jakaneet poliitikot ja virkamiehet, jotka olivat Kaapelitehtaan synnyttämisen takana, yhtiön vuokralaiset, työntekijät ja yhteistyökumppanit. Kaikkiaan artikkeleita on 32.

Värikästä kaleidoskooppia pyörittävät Kaapelin pitkäaikainen hallituksen puheenjohtaja, elokuvaohjaaja Lauri Törhönen, muusikko Jukka Orma, taidemaalari Rafael Wardi, kirjailija Rosa Liksom, Kaapelin isännöitsijä Soile Kaukolander ja monet muut.

Runsaasti kuvitettu teos sisältää Stefan Bremerin ja Patrik Rastenbergerin Kaapelin historiaa dokumentoivien ilmeikkäiden valokuvien ohella siellä työskentelevien taiteilijoiden teoskuvia.


Kaapelitehtaan rento tunnelma ja yhteishenki ruokkivat eri taiteenlajien harjoittajien hedelmällistä vuorovaikutusta ja synergiaa. Moni vuokralainen on niiden ansiosta löytänyt uusia tapoja tehdä taidetta ja kuin huomaamatta siirtynyt peräti uudelle taiteenalalle naapureidensa inspiroimana.

56 000 neliömetrin tiloissa toimii tällä hetkellä noin 350 taiteilijaa tai työryhmää. Mukaan mahtuu bändejä, yrityksiä, gallerioita, kahviloita ja ravintola.  Historiaakaan ei ole unohdettu, sillä  Valokuvataiteen museo, Teatterimuseo ja Hotelli- ja ravintolamuseo sijaitsevat päällekkäin talon eteläsiivessä.

Esa-Pekka Salonen Avantin sohvalla.
Kuva: Stefan Bremer
Talosta on kehittynyt myös merkittävä esittävän taiteen foorumi. Taiteilija Roi Vaara loi sinne lähes tyhjästä performanssitaiteen ”Big Bangin” vuonna 1999, jota seurasi kansainvälinen Exit-festivaali talvella 2001. 

Tanssiteatterit Hurjaruuth ja Zodiac saivat Kaapelilta kauan kaipaamansa kiintopisteen.

Tanssi siivittääkin Kaapelitehtaan viimeisintä muodonmuutosta. Pannuhallin päätyyn alkaa parin vuoden päästä kohota suuri uudisrakennus, Tanssin talo. 

Sen myötä Kaapelin piha katetaan, autot häädetään, ja tilalle tulee tapahtumia, myymälöitä ja kahviloita. Paljon muutakin on suunnitteilla. Niinpä Kiinteistö Oy Kaapelitalon toimitusjohtaja Kai Huotari on toiveikas tulevaisuuden suhteen.


 Voi olla, että kymmenen vuoden päästä ollaan taas uuden laman kynnyksellä ja että kansainvälinen politiikka elää edelleen synkkää populistista kauttaan, mutta Kaapelitehtaalla maailmaa parannetaan lasillisen ääressä, tekemällä taidetta, avaamalla horisontteja ja tarjoamalla elämyksiä.”

Annina Vainio ja työryhmä: Kaapeli 25 – Muistikuvia ja muistelmia.
Into. 2017. 297 s. Kirjaa on saatavana suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.