tiistai 15. toukokuuta 2018

ABOUT CLAY


Eurooppalaisen keramiikkataiteen helmiä Fiskarsissa

ABOUT CLAY -näyttely Fiskarsin Kuparipajassa todistaa 42 kansainvälisen taiteilijan voimin, että ikiaikainen materiaali, savi, elää ja voi hyvin.

Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunta Onoma on koonnut vuonna 1649 perustetun ruukin kulttuurimiljöön sydämeen hienon kattauksen tämän hetken huipputason keramiikkataidetta. Näyttelyn kuraattorina on toiminut keramiikkataiteilija Erna Aaltonen.

Jacques Kaufmann: Reflection / on the water

Mukana on sekä nuoria, nousevia kykyjä, että jo pitkän kansainvälisen uran tehneitä taiteilijoita, myös Japanista, Koreasta ja USA:sta. Yhteistä heille on, että kaikki asuvat ja työskentelevät tätä nykyä Euroopassa.

Näyttelyyn liittyvä julkaisu esittelee taiteilijat ja heidän teoksiaan. Niiden kirjo on laaja, abstrakteista esittäviin ja kantaa ottaviin töihin. Pienistä, herkistä posliiniteoksista värikkäisiin veistoksiin ja kookkaisiin installaatioihin.

Yksi niistä tervehtii tulijaa jo Kuparipajan ulkopuolella. Ranskalaisen Jacques Kaufmannin installaatio Reflection / on the water kohoaa komeasti keskelle Fiskarsinjokea. Teos koostuu puisesta tukirakenteesta, jonka päälle on ladottu tuhansia kotimaisia tiiliharkkoja.

Teokseen olennaisesti kuuluvat heijastukset elävät valon, tuulen ja veden liikkeiden mukana. Ne ovat osa teoksen syntyprosessia. ”Jos keho ja mielikuvituksen tuottama kuvasto saavat kaverikseen intuition, virheistä tulee tervetulleita materiaalin ojentamia lahjoja; sen ääni erottuu ja aktivoituu ohi ennalta oletetun lopputuleman”, totea taiteilija näyttelyjulkaisussa.

Rainer Kurka: Bittersweet


Saman on kokenut myös saksalainen Rainer Kurka aivan erilaisia teoksia työstäessään. Hänen veistoksissaan kuollut materia muuntuu ilmeikkäiksi ihmishahmoiksi. 

Ne saavat alkunsa hänen mielikuvituksessaan, mutta prosessin aikana taiteilijasta tuntuu kuin työ etenisi itsestään, ja savikin haluaisi siihen osallistua.

En siis koskaan tiedä millainen lopputulos tulee olemaan. Koen tämän arvaamattomuuden hyvin tärkeäksi, sillä muuten muotoilutyö olisi vain mekaaninen teko.”

Moni taiteilija kantaa huolta luonnon nykytilasta. Näin myös Sakari Kannosto, jonka teoksissa ekologisuus ja luonnonsuojelun tematiikka ovat viime vuosina korostuneet. 

Hän ei kuitenkaan saarnaa, vaan muovaa veikeitä eläinhahmoja, joilla on vakava sanoma. Kannisto osoittaa teossarjallaan Varjoisat vedet, että tärkeistä asioista voi kertoa myös hauskasti, silloin viestikin menee paremmin perille.

Sakari Kannosto sylissään Hanhiini (Pupu)

Riitta Talonpoika puolestaan ilmaisee teoksillaan luonnosta tekemiään havaintoja. Kohtaamisia-kokonaisuudellaan hän palauttaa saven sen alkuperäiseen muotoon, kiviksi. Hän hioo polton jälkeen muovailemiensa kivien pinnat sileiksi aivan kuin meri olisi niitä pyöritellyt. Kiviä katsellessa melkein kuulee meren kohinan ja kivien hiljaisen vierimisen.

Riitta Talonpoika: Kaamoskivet

Kim Simonsson ja Tutkimusmatkailija.

Luontoteema hallitsee myös Kim Simonssonin Moss People (Sammalihmiset) -sarjaa. Taiteilija tunnetaan taitavista, luonnollisen kokoisista eläin- ja lapsihahmoista, joissa on jotain vinksahtanutta, lähes pelottavaa outoutta ja arvoituksellisuutta.

Tekisi mieli viedä Sammalihmisiin kuuluva Tutkimusmatkailija ulos ja katsoa, miten luonto ottaa sen omakseen ja koristelee sammalpeitteellä.

Arvoituksellisuus on osa myös Tiia Matikaisen verhottuja hahmoja. Aiemmin yksiväriset, vaikuttavat veistokset ovat saaneet Hämärän peitossa -sarjassa pintaansa maisemia, kasvustoa, pilviä. 

Kenties nämä antavat viitteitä pinnan alaisista mielenmaisemista, tunnelmista ja unista.

Tiia Matikainen ja Myrsky
(sarjasta Hämärän peitossa).


Vaikka keramiikkateokset tarjoavat herkullista silmänruokaa ja ottavat Kuparipajan komean tilan näyttävästi haltuunsa, ne antavat katsojille myös mahdollisuuen hiljentymiselle ja mietiskelylle. 

Teokset vaativat aikaa, kutsuvat kuuntelemaan tarinoita, joita ne haluavat kertoa. Hieno näyttely kruunaa retken Fiskarsin ainutlaatuiseen matkailukohteeseen, jonka luonto, kulttuuri ja taide lumoavat.



ABOUT CLAY – Eurooppalaista keramiikkataidetta.
Kuparipaja, Fiskarsin ruukki 2.9. saakka
Näyttelyjulkaisu 96 s. Onoma


torstai 10. toukokuuta 2018

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo


Taiteellisia häiriöitä maisemassa ja kirjallisuudessa

Kirjailija Mikko Rimminen ja kuvataiteilija Otto Karvonen tarkastelevat kommunikaation mahdollisuuksia humorististen ja yllättävien interventioiden ja niiden dokumentaation keinoin.


Otto Karvonen on erikoistunut julkisiin tiloihin sijoittuviin tilapäisiin veistoksiin, installaatioihin ja performansseihin. Hän hämmentää arkipäivän urautuneita kuvioita myös pienimuotoisilla yllättävillä interventioilla. Ne ovat herättäneet uteliaisuutta, epäuskoa ja välillä vastustustakin satunnaisissa ohikulkijoissa.

Suomen- ja englanninkieliseen Please act like nothing happened - Taiteellisia häiriöitä arjessa -teokseen on dokumentoitu kuvin ja sanoin hänen tempauksiaan eripuolilla maailmaa. Taiteilija saattaa suihkuttaa uskonnollista ilmaa pulloista, myydä vakaumuksellisia muikkuja tai vallata itselleen tilan julkiselta paikalta.

Karvonen haastaa ihmiset tarkastelemaan piintyneitä arvojaan ja käsityksiään uudesta vinkkelistä.”Omia näkemyksiä ja asenteita pitää aika ajoin kyseenalaistaa ja uudistaa. Onko se minun arvomaailmani ja totuuteni nyt oikeasti niin mahtavan ylivertainen?” hän kysyy kirjassa.

Kaupunkitilan valtaus -performanssi.
Helsinki / New York / Barcelona / Christchurch…

Sanataiturina tunnettu kirjailija Mikko Rimminen näyttää ihastuneen mysteerisiin tahokkaisiin. Yksi sellainen kummitteli hänen mainiossa romaanissaan Maailman luonnollisin asia (linkki). Nyt toinen samanmoinen möhkäle jököttää Espoon Ison omenan kauppakeskuksen kyljessä. Se on Karvosen ja Rimmisen yhteinen ympäristötaideteos super hyvä olo.

Kookas tahokas pyrkii kommunikoimaan kiireisten ohikulkijoiden kanssa sytyttelemällä kolmelle seinälleen yksi kerrallaan sanoja, joista tuskastuttavan hitaasti syntyy lauseita. Kun käytössä on vain 320 sanaa, tehtävä on haasteellinen. Väreistä mukaan on päässyt vain ruskea, runsautta edustaa lukusana yksitoista ja ihmiskuntaa lasse.

Taideteoksen lauseet rakentuvat kymmeniä tunteja kestävissä sykleissä. Mutta niiden luonne muuttuu kirjallisessa dokumentaatiossa super hyvä olo (Teos). Tällaisessa sivullistetussa muodossa lauseisiin leimahtaa aivan uutta kiihkeyttä.

Mikko Rimmisen palkitusta
Pussikaljaromaanista tehtiin elokuva.
Nenäpäivä voitti Finlandia-palkinnon
vuonna 2010. Kuva: Stefan Bremer
Niiden jono lähentelee peräti proosarunoa, kuten Rimminen teoksessa kommentoi: ”joukkoon mahtuu olosuhteiden pakosta lähes itkupotkuraivostuttavan ontuvia, kaunosieluisuuteensa kapsahtavia lausumia kuten: voiko tämä raikas ikävä olla sittenkin vain kevät.”

Alun perin oli tarkoitus, että möhkäleeseen sisältyvä puhuja kommentoisi kauppakeskusmaiseman ilmiöitä, joten sanastoon valikoitui näitä kuvaavia sanoja kuten liukuportaita, muovipusseja ja kahviloita.

Mutta pian ilmeni, että teoksen puhuvaa persoonaa tämä ei kiinnostanut, sen sijaan ulos alkoi vimmalla purkautua ajatuspuhetta halusta ja toivosta, toki rajallisen ilmaisurekisterin kahlitsemana. 

Rimmisen sanoin: ”kalseaan maisemaan jää lerppumaan hyvin henkilökohtaisia huudahduksia hyvin tulkinnanvaraisesti henkilöityville vastaanottajille.” Vaikkapa näin:

äkkiä kiusallinen vyöhyke saa jäädä ja on rauha / ja mitä nyt tapahtuu / kaikki saa halia ja tykätä / ja on super hyvä olo / epäilemättä

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo. Teos. 2018. 70 s.

Otto Karvosen Belief System -näyttely Galleria Heinossa 20.5. saakka.

Otto Karvonen teoksensa Käsitys 1 (vahva käsitys) uumenissa Galleria Heinossa.

torstai 3. toukokuuta 2018

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen


”Sussa on jotain tosi lepattavaa”

Markku Pääskynen antaa hienossa, arvoituksellisessa romaanissaan Hyvä ihminen lukijalle vapausasteita päättää, onko kertoja hyvä ihminen, tarpeeton ihminen vai vain ihminen.

Kello on kolme aamuyöllä vuonna 1994, pilviin on takertunut auringonnousun kuparinen hohde, ja kunnon ihmiset nukkuvat. Tästä alkaa Markku Pääskysen uuden romaanin Hyvä ihminen (Tammi) kertojan Rakun tarina.

Teos tuo mieleen Christer Kihlmanin ”vaellusromaanin” Tuuliajolla tappion maisemissa (Tammi, 1986). Senkin päähenkilö painiskelee maailman epäoikeudenmukaisuuden ja omien vaikutusmahdollisuuksiensa ristiriidan kanssa: Vaikka kuinka haluasi tehdä hyvää, olla tarpeellinen ihminen, saa aikaan pelkkää pahaa.

Pääskysen romaanin kertoja dokumentoi elämäänsä päiväkirjoihin. Mutta merkinnät eivät täsmää Rakun omien eivätkä muidenkaan läsnä olleiden muistikuvien kanssa. Mikä on totta, mitä tapahtui todella? Sitä voimme vain arvailla kirjailijan antamien vihjeiden voimin, kartoittaa toden ja epätoden häilyvää rajaa.

Tätä kirjoittaessani liikun ajassa edestakaisin tai oikeastaan kiertelen ja kaartelen sitä aikaa, josta puhun.” Kesän vaeltelu parikymppisenä Euroopassa ennen syksyn opintoja on jättänyt muistiin tahran, joka ei haalistu. ”Muistelen usein noita hetkiä ja yritän kirjoittamalla muuttaa niiden poissaolon läsnäoloksi.”

 Pääskynen rekisteröi taitavasti ihmismielen ailahtelut ja ajatusten poukkoilut, nykyhetken ja menneisyyden vuoropuhelun. Tekstin rytmistä ja toistoista syntyy viettelevää kerrontaa, proosarunoa, jota haluaa pysähtyä lukemaan uudelleen, miettimään sen herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä.

Yksi niistä on mihin kieli pystyy, mitkä ovat sen rajat ja mahdollisuudet kuvata todellisuutta? Onko niin, kuten Rakku miettii, ettei kieli ymmärrä olevansa vain pelkkä heijastus suuremmasta jota se ei kykene käsittämään? Onko niin ettei maailma suostu kulkemaan käsien lävitse?

Markku Pääskynen on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana
 ja voittanut mm. Kalevi Jäntin ja Savonia -palkinnon.
Kuva: Saila Susiluoto

Rakku tekee elämästään tilinpäätöksen aina seitsemän vuoden välein. Kun viides jakso on meneillään, lokakuun lehtikulta kieppuu kaikkialla, mutta Rakun elämä on urautunut harmaaksi arjeksi. Hänellä on työ sosiaalivirastossa ja vaimo, joka synnyttää kohta pojan.

Nuoruuden holtittomuus ja runous ovat takanpäin, kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta Rakulla on toinenkin mieli. Se ajelehtii yön hämäryydessä, jossa päivänvaloa kaihtavat oudot ajatukset viihtyvät.

Hänen kaverinsa, kirjailija, tulkitsee tämän näin: ”Sussa on jotain tosi lepattavaa.” Sen Rakku itsekin oivalsi kauan sitten Euroopan reissullaan Portugalin Quinta de Regaleiran labyrintin luolaston pohjalla. Arkijärki ei sinne yltänyt, siellä pätivät toiset lait.

Osa Olli Piipon teoksesta sarjasta
Eight Notes on Oceanic Feeling.

Minun ruumiini oli kadonnut, minä olin tyttö, poika ja meren mykkä kala, minun ruumiini oli täynnä vastaanottavaisia aukkoja ja esiinpistäviä ulokkeita.” Rakku kokee ykseyttä maailmankaikkeuden kanssa. Rajat häipyvät, sulautuvat toisiinsa ja tekevät sovinnon.

Markku Pääskynen punoo aineksistaan monitasoisen, kiehtovan romaanin. Olemme Rakun seurassa tutkineet varjon syytä ja valon alkuperää, osallistuneet kepeään ja vapaaseen leikkiin, jolla ei ole sääntöjä.

Enkä olisi Rakun lailla huolissani tästä: ”Mikä vahinko että tietämättömyyden pimeys peittää elämän taikuuden ja säteilevät sekunnit.” 

Sillä Hyvän ihmisen kaltainen hieno kirjallisuus valaisee. Kas näin: ”Yö tuudittaa meidät salaisuuksiinsa syvällä tummanpunaisen ruusun sisällä, sametinpehmeiden, satakertaisten terälehtien suojassa.”

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi. 2018. 198 s.

Olli Piippo kuvaa kokemusta ykseydestä maailmankaikkeuden kanssa maalauksen keinoin näyttelyssään Eight Notes on Oceanic Feeling.
Helsinki Contemporary 27.5. asti.

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Varjoista valoon


Merja Asikaisen Milana – elämäni Laila Kinnusen tyttärenä ja Elina Hiltusten Masennuksesta selviää! -teos antavat lohdullista vertaistukea vaikeasta lapsuudesta ja masennuksesta kärsiville.

Laulaja Milana Misiciltä oli moneen kertaan pyydetty muistelmia, mutta vasta toimittaja, tietokirjailija Merja Asikainen voitti hänen luottamuksensa ja sai tehtävän hoitaakseen. Elämäkertateoksessa Milana – Elämäni Laila Kinnusen tyttärenä (Like) hän ei pääse pelkästään haastateltavansa iholle vaan peräti ihon alle.

Suunnitellun kirjan näkökulma muuttui, kun Milana sai lastensuojeluvirastolta kopiot itseään koskevista raporteista lapsuusajalta. Ne osoittivat hänen mielensä sokkeloissa kummitelleet muistikuvat tosiksi. Pieni lapsi eli enojensa, äitinsä laulaja Laila Kinnusen ja tämän miesystävien luomassa alkoholinhuuruisessa helvetissä.

Vaikka tyttö asui rakastavien isovanhempiensa luona, hekään eivät mahtaneet mitään samassa asunnossa majaileville alkoholistuneille aikamiespojilleen. Teoksessa on mukana surullisia otteita lastensuojelun raporteista ja Milanan omista päiväkirjoista noilta ajoilta.

17.4.1981 hän kirjoitti: ”Mummi rupesi huutamaan: ”Milana soita poliisi, Raimo aikoo tappaa Martin.” Minä pelästyin ja juoksin keittiöön itkemään.” Tappouhkauksenkin pieni lapsi sai äitinsä väkivaltaiselta miesystävältä. Kaikki tämä jätti jälkensä myöhempään elämään; huono itsetunto, ahdistus ja paniikkihäiriöt piinasivat.

Alkoholistien lapsille salailu ja asioiden selittely parhain päin on tyypillistä. Olen mielessäni prosessoinut asioita koko ikäni, terapiaan en minäkään kuitenkaan suostunut, nykyään hyvää elämää viettävä optikko ja muusikko totesi kirjan julkistustilaisuudessa Otavassa.

Viimeisessä yhteiskuvassa äitienpäivänä 1996
näkyvät 56-vuotiaan Laila Kinnusen lukuisten
lyöntien runtelemat kasvot.
Laila Kinnunen oli suuri tähti, joka rakasti Milanaansa, muttei – lukuisista yrityksistään huolimatta – mahtanut itselleen mitään. Viina ja huono seura veivät, hän oli itsekin uhri. 

Myöhemmin lyönnit alkoivat näkyä äidin ulkonäössä. Kasvot olivat muodottomiksi mätkityt ja hampaat aivan tohjona. Niin paljon häntä oli hakattu. Sydäntäni särkee aina nähdessäni kuvia äidin ruhjotuista kasvoista.”

Rehellisesti kerrottu elämäntarina ei etene kronologisesti vaan käsittelee Milanan vaiheita teemoittain. Kirjassa käydään avoimesti läpi paitsi hänen suhdettaan perheeseensä ja sukuunsa, myös hänen elämänsä miehiin ja musiikkiin. Milana pohtii myös naiseuttaan ja oman kehonsa hyväksyntää.

Julkaisujuhlissa mukana ollutta isäänsä, Miso Misiciä, hän kiitti tuesta ja kehotuksesta: ”Luo itse oma elämäsi.” Kirjassaan Milena toteaakin, että oikeassa kohdassa saatu vahvistava rohkaisu tai lämmin lohdutus voi tarjota oivalluksen, joka alkaa muuttaa ajattelua. Rikkinäinenkin ihminen voi luoda hyvän elämän.



Samaa mieltä ovat tietokirjailija Elina Hiltunen ja Ylessä tuottajana työskentelevä Elina Hiltunen, jotka ovat kirjoittaneet Masennuksesta selviää! -tietoteoksen (Docendo). Siinä tarkastellaan sairauden hoitoa keskivaikeasta tai vaikeasta masennuksesta toipuneiden potilaiden silmin.

Tietokirjailija Elina Hiltunen on itse kokenut masennuksen neljä kertaa 20 vuotta sitten ja tietää, mistä kirjoittaa. ”Masennus on paskamainen tauti – siinä ei ole mitään glooriaa. Se on pimeys, jonne ihminen syöksyy ja jossa hänestä tulee kuin tyhjä kuori.” Maailma sairastuneen ympärillä sumenee ja monesti toimintakyky katoaa, joskus jopa lusikan nostaminen lattialta tuntuu ylivoimaiselta.

Vaikka masennuksesta häpeillään puhua, se on nykyisin lähes kansantauti. Joka viides suomalainen sairastuu siihen elämänsä aikana ja yli puolella sairaus uusiutuu. Tämä näkyy siinäkin, että tekijöiden nettikyselyyn vastasi 155 ihmistä 12 tunnin aikana.

Silti moni sairastunut ei itse huomaa eikä tiedosta masennustaan. Tällöin hän ei myöskään osaa hakea apua. Läheiset kuitenkin huomaavat oireet, ja tekijöiden viesti onkin: ”Hakekaa apua!”. Kirjaan on listattu linkkejä ja puhelinnumeroita, joista sitä voi saada kriisitilanteissa.

Ilouutinen onkin, että vaikka moni sairastuu masennukseen, siitä voi myös täysin parantua. Asiantuntevassa ja kattavassa tietokirjassa esitellään masennuksen hoitoa Käypä hoito -suositusten kautta. Niiden mukaisesti ensisijaiset hoitomuodot ovat masennuslääkkeet ja psykoterapia. Asiantuntijat esittelevät myös uusia menetelmiä, joilla hoitoa voidaan tehostaa.

”Oikeastaan vasta nyt on elämäni alkanut”, sanoo vastapäätä istuva neljääkymmentä lähestyvä nainen. Ajatella, että vain muutamia vuosia aiemmin hän oli tehnyt monipolvisen suunnitelman elämänsä päättämiseksi. Mutta siinä hän nyt on, vahvasti elossa.

Merja Asikainen: Milana – elämäni Laila Kinnusen tyttärenä. Like, 2018.248 s.
Elina Hiltunen – Elina Hiltunen: Masennuksesta selviää!. Docendo, 2018. 208 s.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Leena Krohn: Kadotus


Kirjoitus on ajatuksen tytär

Leena Krohnin kyky nähdä, ajatella ja pukea oivalluksensa sanan taiteeksi häikäisee jälleen uudessa romaanissa Kadotus.


Jo Marjaana Virran suunnitteleman Leena Krohnin Kadotuksen (Teos) uteliaisuutta herättävä kansi – josta on kadonnut sekä kirjailijan että teoksen nimestä o – lupaa lukuelämystä. Eikä suomalaisen nykykirjallisuuden suuri klassikko petä odotuksia tälläkään kertaa.

Matkalle lähdetään Emily Dickinsonin säkeiden saattelemana:

     ja kun on päivä elokuun,
ken olet, minä ken?

Helsinkiä muistuttavassa kaupungissa vietetään elokuista taiteiden yötä, eikä silloin elämyksiltä voi välttyä. Markkinahumun, esityslavojen, myyntikojujen ja performanssien sokkeloissa vaeltelevat ihmiset, niin perheet, bakkantit kuin kaapunaiset, ihmettelevät kokemaansa ja näkemäänsä.

Ja jos jonkinlaisia taideteoksiksi nimettyjä teelmiä nähtäväksi tarjoutuu: virkattu vagina esimerkiksi ja omatoimisesti amputoitu vasen käsi, jonka tilalle uuden ajan jälki-ihminen on installoinut digitaalisen automaattikäden.  Puhelinkopissa alaston nainen kiemurtelee raatokärpästen piinaamana. Oveen on kiinnitetty lappu ANYTHING GOES BUT NOTHING MATTERS.

– ”Kosmopoliittista meininkiä”, joku toteaa. Krohnin satiiri osuu ja hymyilyttää. Kenties nykytaiteen tehtävä todella on ”herättää keskustelua, pettää odotuksia, murskata vakaumuksia ja rikkoa sopimuksia”, kuten yllätysmunan luoja julistaa.

Leena Krohn voitti Finlandia-
palkinnon teoksellaan Matemaattisia
olioita tai jaettuja unia vuonna 1993.
Kuva: Katri Lassila
Taiteen harhoista ja illuusioista siirrytään Krohnin omimmalle alueelle, todellisuuden luonteen pohtimiseen. Ja siihen taiteiden yö tarjoaa mainion näyttämön. Sillä juuri tuolloin ihmiset kadottavat tavaroitaan, joille Krohn taikoo elämän kaupungin löytötavaratoimiston Kadotuksen kirjurin avustuksella.

Hänelle aine ja ajatus eivät ole toistensa vastakohtia, ”sillä onhan jokainen tavara ensin ollut ajatus ja mielikuva”. Esineet kertovat kirjurille myös kadottajistaan, heidän toiveistaan ja kohtaloistaan.

Älypuhelimensa hukannut on menettänyt sen myötä myös identiteettinsä, peräti itsensä, liukunut tavoittamattomiin. Rannekellosta sentään on jäänyt kadottajansa ranteeseen hihnan painama vaalea raita. Aika kuitenkin on häneltä kadonnut, sillä eihän sitä ole ilman mittaria.

Krohn avaa soljuvalla, kauniilla kielellään monia ajatuspolkuja, joita lähtisi mielellään seuraamaan pidemmällekin, kunnes taas uusi kertomus täydentää kokonaiskuvaa ja vie ajatukset jälleen uusille urille.

Näin käy, kun dosentti paljastaa ystävättärelleen todellisuuden perimmäisen luonteen: se on matematiikkaa, informaation virtaa, niin kuin me ihmisetkin. Treffit eivät pariskunnan todellisuutta koskevien eriävien näkökulmien johdosta pääty onnellisesti.

Se että oli olemassa ideoiden ikuinen maailma ja että viime kädessä vain se oli todellisuutta, ei vähentänyt hiukkaakaan inhimillisen maailman rasituksia”, dosentti miettii, samalla kun hopeinen lusikka kilahtaa katukiveykselle kuin pieni tiuku.


Osa Jaana Pauluksen litografiasta
Human Parasite II.
Kirjurin – onko hän Krohnin alter ego? – näkemys siitä, minne olemme menossa, ei lupaa hyvää. Tulevaisuusskenaariota ei hänen mielestään tarvitse tilata filosofilta, sillä jo kaatopaikka antaa kattavan raportin nykytilastamme ja kohtalostamme.

Se, mitä me yritimme hävittää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme.”

Ilmenee, että kirjurilla ja minulla on sama lempiesine: kynä. Voisiko sen avulla pelastaa maailman, ”sillä kynän kärjessä piilee yhä kaikki, mikä on inhimillistä”. Kirjallisuudessa on kyse todellisuudesta, siitä mikä on totta. Se on jakamista, todistus siitä, että toinen ihminen on olemassa.

Kadotuksen kirjailijan kanssa Krohn on varmasti samaa mieltä. ”Kirjoitus on ajatuksen tytär. Huomatkaa: ajatuksen! Sillä merkkejä ei tarvita, ellei ole merkitystä. Vain ajatus antaa merkeille elämän.

Ohut, vain 159-sivuinen viisas kirja on niin rikas ajatuksista ja tunnelmista, ettei soisi sen päättyvän. Siihen haluaa palata, löytää uusia merkityksiä, ensilukemalta huomaamatta jääneitä kirkkaita ajatuksia.

Samaan aikaan Kadotuksen kanssa ilmestyi Helsingin yliopiston suomalaisen kirjallisuuden professorin Pirjo Lyytikäisen esseekirja Leena Krohnin laajasta tuotannosta Pilviä maailmanlopun taivaalla – Leena Krohnia lukiessa. Se on hänen mukaansa ”saanut alkunsa Krohnin fantasian ja tyylin viettelyksistä ja niistä inspiroivista ajatuksen poluista, joille hänen teoksensa ovat minua johdattaneet”.

Yhdyn sydämestäni hänen loppukaneettiinsa, mitä Krohn lukijalle tarjoaa. ”Olennaisen vaaliminen kumpuaa kauneuden, pyhyyden ja luonnon arvon kokemuksista. Vaikka silmiä ei suljeta vastenmielisen todellisuuden ja ihmisten hulluuksien edessä, kauneuden säteily muistuttaa elämän yltäkylläisyydestä – siitä mikä voisi olla ilon valtakunta.”

Leena Krohn: Kadotus. Teos, 2018. 159 s.
Pirjo Lyytikäinen: Pilviä maailmanlopun taivaalla – Leena Krohnia lukiessa.
 Teos, 2018. 224 s.
Jaana Pauluksen näyttely Verhottu maisema Galleria Duetossa 13.5. saakka.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Lastenkirjojen syvällisempi sanoma


Antti Nylén ja Kiti Kokkonen yllyttävät lapsia itsenäiseen ajatteluun ja käsillä tekemiseen teoksissaan Eino ja suuri possukysymys sekä Tanhupallon askartelukirja.


Esseistinä ja kääntäjänä kunnostautuneen Antti Nylénin mielessä oli pitkään muhinut ajatus lastenkirjan tekemisestä. Homma pääsi vauhtiin, kun mukaan ideointiin ja kuvittajaksi tuli graafinen suunnittelija Ilja Karsikas. Lisää draivia antoi Eino ja suuri possukysymys -kirjan (Otava) vahva näkökulma kasvissyönnin puolesta.

Kirjakauppa Niteen julkistustilaisuudessa Nylén tunnusti vähätelleensä aiemmin fiktion kirjoittamista, mutta huomasi pian olleensa väärässä. Eikä lastenfiktiota kirjoittaessakaan pääse hänen mielestään yhtään helpommalla, sillä se vaatii saman verran ajattelua ja työtä.

Juuri ensimmäisen luokan aloittaneella 7-vuotiaalla Einolla on edessään vaikeiden ratkaisujen vuosi. Isänsä ja Hiski-kissan kanssa kolmistaan elelevä Eino on vakava poika, joka ”loi omassa huoneessaan kokonaisia maailmoja, joissa kaikki oli toisin kuin siinä maailmassa, joka isää tuntui kiinnostavan”.

Arki mullistuu, kun Eino saa Vihtori-enoltaan lahjaksi oudon paketin. Sen sisältä ei pullahdakaan ihan tavallista lelua vaan puhuva possu, joka ilmoittaa nimekseen Pulla! Se juttelee monimutkaisia ja samalla päivänselviä asioita, jotka saavat Einon pohtimaan ruokaa ja syömistä ihan uudesta vinkkelistä.

Eläin on mikä tahansa sellainen olento, joka haluaa elää”, Pulla aivan oikein määrittelee. Ja jatkaa: ”Monet asiat ovat hyvin yksinkertaisia, niistä tehdään monimutkaisia sellaisilla sanoilla kuin ihminen ja eläin.”

Ilja Karsikas ja Antti Nylén
kirjakauppa Niteen tilaisuudessa.
Nylén ujuttaa sanomansa taitavasti kiinnostavan ja vetävän tarinansa punaiseksi langaksi. Vuoden mittaan Eino havahtuu huomaamaan, että asioihin voi vaikuttaa: ei ole pakko syödä ystäviään, jotka haluavat elää. ”Tästä lähtien syön vain ruokaa”, hän ilmoittaa.

Niinpä kekkereihin katetaan soijanakkeja, tofukokkelia, seitanpaistia, ratatouillea, kuskusia, papupataa ja linssikeittoa, oliiveja ja kasvihampurilaisia. Fiksut juhlat umpihullussa maailmassa voivat alkaa.

Mutta entä Tanhupallo, mitä tekemistä sillä on Pulla-possun kanssa? No, ilmiselvästi vaaleanpunainen väri ja sympaattinen pyöreys. 

Mutta muutakin yhteistä heiltä löytyy ja paljon tärkeämpää. Kumpainenkin kannustaa lapsia käyttämään omaa päätään ja käsiään.

Näyttelijä, kirjailija Kiti Kokkosen esittämä sketsihahmo 5-vuotias Tanhupallo-tyttönen voitti TV:n Putous-ohjelman alkuvuonna ja nousi yleisön suosioon. Miltä kuuluisuus tuntuu? häneltä tiedusteltiin ohjelmanteon tuoksinassa syntyneen Tanhupallon askartelukirjan (Docendo) julkistamistilaisuudessa Mumin Kaffessa Kruununhaassa.


”Kaikki on voittajia – ei se silleen tuntunut”, Tanhupallo vastasi vaatimattomasti ja pyöritteli Karvamatoaan. Ja lisäsi, että on ihan pienestä saakka askarrellut mottonaan ”kaikesta voi tehdä kaikkea”. 

Tanhupallo tunnusti myös aina himoinneensa leluja, mutta koska maailma tukehtuu muoviin, rupesi itse askartelemaan lelunsa kierrätysmateriaaleista.

24 vinkeää askarteluohjetta on jaettu kolmeen vaikeusasteeseen tosi helpoista ”saattaa mennä hermo” -kategoriaan. Tanhupallo opastaa muun muassa miten vessapaperirullista syntyy pelonestokiikarit, joita aikuisetkin voivat käyttää. ”Siin on ne sydämet – niist tulee hyvä mieli”, Tanhupallo kommentoi.

Syötävän rannekorun voi pujotella herneistä ja jos tykkää leikkiä vaikkapa Pulla-possua, sen nenän teko-ohjekin kirjasta löytyy. Vinkkejä jäi kuitenkin varastoon vielä niin paljon, että jouluksi on luvassa uusi askartelukirja. Eikä ohjeita tarvitse kirjaimellisesti noudattaa, niitä voi käyttää inspiraation lähteinä ja keksiä ihan omia tekeleitä.

Mutta älylaitteista Tanhupallo ei tykkää: ” Niist katot vaan mitä muut on tehny, kun askartelet ja fundeeraat itse, oma mieli kehittyy.” Pulla-possu vakuuttaa olevansa ihan samaa mieltä.

Antti Nylén – Ilja Karsikas: Eino ja suuri possukysymys. Otava, 2018. 96 s.
Kiti Kokkonen: Tanhupallon askartelukirja. Docendo, 2018. 64 s.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Loppusuora vedetään täysillä


Minna Lindgren: Vihainen leski

Minna Lindgren ravistelee taas hulvattomaan tyyliinsä vallalla olevia stereotypioita. Vihainen leski leiskauttaa käsitykset vanhuksista ja eläkeläisistä aivan uudelle tasolle.

Ulla-Riitta Rauskio on suorittanut elämäänsä tunnollisesti: porannut hampaita, synnyttänyt vaivalla kaksi lasta ja hoivannut kasvikseksi taantunutta aviomiestään omaishoitajana 12 vuotta. Nyt vihdoin tämän kuoltua hän on vapaa elämään omaa elämäänsä 74-vuotiaana.

Mutta miten? Ulliksen identiteetti on hakusissa, sillä hän on koko ikänsä toteuttanut muiden toiveita. Onneksi avuksi ilmaantuu kaksi viriiliä ja vastuutonta nuoruudenystävää: leiskuva baarikärpänen Pike ja reipas ja rehevä Hellu.

Kolmikko sukeltaa saman tien skumpan kuohuihin Ikivihreän lihamarkkinoille. Sydämentahdistajat, titaanilonkat ja rintaimplantit eivät vauhdikkaiden eläkeläisten menoa hidasta. Ulliksen uuden elämän estoton meno jatkuu yökylässä Valtosen luona Keravalla Viagran siivittämänä.

Nämä eläkeläiset elävät tavalla, josta teinit voivat vain haaveilla: on oma kämppä, tilille putkahtaa rahaa, vaikkei töitä teekään, eikä tietoakaan kotiintuloajoista tai raskaudenpelosta. Ja vaikka Tilastokeskus niputtaakin kaikki eläkeläiset samaksi kuolemaan valmiiksi ryppääksi, ikäluokkaan 65 ja viiva, 65-, moni tähän kategoriaan kuuluva viettää elämänsä parasta aikaa.



Kaikkia tällainen totuttuja normeja rikkova villi ja vapaa käytös ei miellytä. Ulliksen keski-ikäisten lasten mielestä äidille sopivaa puuhaa olisi torkkupeiton virkkuu ja perhealbumin valokuvien järjestely. Heitä ei näkynyt mailla halmeilla, kun äiti olisi tarvinnut apua miehensä hoidossa. Mutta Susanna ja Marko pelmahtavat paikalle välittömästi, kun kyse on perinnönjaosta, hoitotahdosta ja äidin loppusijoituspaikasta. Eli rahasta.

Minna Lindgrenin huumori puree yhtä koukuttavasti kuin Ehtoolehto-trilogiassa, jonka yhdeksänkymppiset sankarittaret ihastuttivat paitsi Suomessa myös maailmalla. Vihaista leskeäkin (Teos) lukiessa toistuvat naurunpurskahdukset siivittävät menoa, kun tuiki tavallinen arki muuttuu sen sivuilla tragikoomiseksi ilotulitukseksi.

Minna Lindgren on monipuolinen kirjailija
ja toimittaja. Kuva: Johanna Kangasmaa
Mutta Lindgrenin kirjoissa kyse ei ole vain hauskuuttamisesta. Taustalla on tiukkaa kritiikkiä nykyistä maailmanmenoa kohtaan. Ulliksen hillityn ja kiltin ulkokuoren sisällä kiehuu toinen, patoutunut ääni, joka paljastaa raadolliset ajatukset, joita hän ei ole tohtinut lausua ääneen. Tämä varaventtiili pippuroi tarinaa mainiosti.

Vain itsekäs ihminen kärrää läheisensä hoitolaitokseen, niin kiljutaan kaikkialla. Lähimmäisenrakkaus, perkele. Säästötalkoiden strategiaa, jumalauta, vedota lähimmäisenrakkauteen, kun yhteiskunta ei enää välitä heikoimmista.”

Purevan kritiikin ohella Vihainen leski kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, kuolemastakin. Tarinan myötä Ullis alkaa vähitellen rakentaa oman näköistä elämää. 

Markon ”toisen tuotantokauden tuplapotti”, toisen vaimon kanssa saadut kaksoset, Pisara ja Sammal, ovat tässä suureksi avuksi.

Sammal, Pisara ja minä emme välittäneet tosikoista keski-ikäisistä tärkeilijöistä. Me 4- ja 74-vuotiaat olimme vapaita sieluja, me osasimme tarttua hetkeen ja ottaa ilon irti sieltä, missä sitä oli tarjolla, milloin mistäkin.”

Minna Lindgren: Vihainen leski. Teos, 2018. 247 s.